lauantai 3. joulukuuta 2011

liuta sanoja, unohdin pisteet ja semmoset, sorge

Kylmä äänensävy, toisen katse meni ohitse, tänään meni kaikki vähän ohitse, yksi halasi pitkään mutta lämpö jäi, jotakin jäi sanomatta, ei nähnyt lävitseni (harva näkee). Vaelsin kiiressä vain kalsarit päällä kauppaan, istuin Tuomiokirkon portailla ja tunsin itseni yhtäkkiä kamalan yksinäiseksi. ympärillä ihmiset hääräillen jouluvalojen keskellä täynnä kulutushysteriaa, kuusi heilui hulluna ja mielessä rymisi jokin kovaa, täällä kaikki toiveesi toteutuu, jossain joulupukin ihmemaassa kun voisi elää isonakin hitto vie. Olisin tahtonut tukahduttaa sen typerän vyöryn. Se tuntui turhan pieneltä asialta ollakseen tärkeä.

Haistatin vitut mielessäni muutamalle ja typerän katkerana nauroin itselleni varpaat kohmeessa.

 Olisin halunnut että joku viisaampi olisi siinä löytänyt voimani, löytänyt oikean tavan katsoa ja koskettaa sitä haurauttani- muuttanut pienuuteni joksikin muuksi. Sitten kävelin Katajanokan rantaan ja mietin ihmisiä jotka on lähellä, niitä jotka ovat hetkessä kiinni kasvaneet ja niitä jotka ovat joskus hetken olleet, niitä joiden perään on jäänyt kaipaamaan ja sitten niitä joista on menettänyt otteensa ja vasta myöhemmin ymmärtänyt että kaikki tapahtui juuri niin omalla painollaan ettei asiat oikeammin olisi voineet mennä.