torstai 22. joulukuuta 2011

Tulen muistamaan (ja ehkä vielä joskus ymmärränkin)



Yön tunteina jalat heiluu kohti kattoa, tähdet hohkavat seiniltä pehmeää valoa ympärillemme ja ajantaju katoaa, en tiedä onko siinä tunteja vai minuutteja, mutta se pysähtyneisyys tuntuu turvalliselta piilopaikalta.  Tuntuu tärkeältä jakaa niitä elämän merkityksellisiä rippeitä, miten pienikin voi joissain hetkissä olla suurta.
Ja yhtäkkiä sitä tuntee kuuluvansa niin vahvasti juuri siihen, olla niin kokonaisena, hukkua biisin sanoihin ja napata ajatukset ilmasta kiinni, kysyä mitä mietit ja kertoa mitä mietin. Mietitään ajatusten lukemista ja hetkin musta tuntuu kuin jokainen ääneen sanomatonkin ajatus olisi todella siinä läsnä.


torstai 15. joulukuuta 2011

On sellainen olo että tahdon vain kuunnella kauniita biisejä, hukuttautua kauniisiin säveliin ja tuntea jokaisen sanan sisälläni, lävitseni niistä osan; palasia siitä mitä olen ja tunnen. keksin merkityksiä vähän kaikelle, löydän niiden sanojen ja sävelien takaa jotakin itsestäni, syvemmältä, piilossa muilta, mutta sisälläni näen kaiken selvästi. On vaikeaa kasvaa isoksi, siltä musta on kai tuntunut viime päivät ja ehkä viikotkin en ihan tiedä. en pysy edes ajan perässä.

Bussista löydän itseni muistojen seasta vuosien takaa, katseeni eksyneenä kaukaisuuteen ja mieleni täyttää kaihoisa nostalgia täynnä kummaa painoa. Tunne siitä että tahtoisin seisauttaa kaiken paikoilleen tai ehkä seilata vuosia taakseppäin näkemään sen pienen ihmisen silmin. Liian monta numeroa takana ja oikeasti ei mitään, pah, vaivaisey 18, eihän se ole juuri mitään ja silti on. Kaikki on ja ei, aina riippuu ja roikkuu. Enkä ihan tiedä kuinka iso pitäisi jo olla ja toisaalta tekisi mieli vain haistattaa paskat kaikille odotuksille ja tehdä kaikki väärinpäin, näyttää kieltä normeille ja olla just niin kaukana kaikesta kuin hyvältä tuntuu.

Hetkittäin sitä tuntee olevansa aika paljon, ja sitten tulee taas hetket kun on vaikea nähdä edes peilikuvansa josta heijastuu pintaan kaikki se kipein. On vaikeaa tuntea olevansa vahva kokoajan, en jaksa, en tänään. Ehkä huomenna enemmän elossa taas.



Tahtoisin olla käsikädessä, kävellä pimeitä katuja sateessa ja olla lähellä.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Voimaa vailla, läsnä ja kuitenkin aika kaukana, jossakin

Kaikki tuntuu olevan kohdillaan ja silti jostain vuotaa kokoajan, hymyilen paljon, heitän huulta ja nauran päälle, mutta silti tuntuu että sisälläni on jokin kolkko tyhjiö. Jossain siellä uinuu pieni tunne siitä että oikeasti tahtoisin vain unohtua kaikelta hetken verran, piiloutua omaan maailmaani, mennä jonnekkin missä olisi vain kaunista ja heleää, imisin valon itseeni ja kasvaisin taas todellisiin mittoihini.

Tänään menen taas Tyyne-Mummon luo, kuuntelen samat tarinat vankiloista ja kaukaisilta ajoilta kerta toisensa jälkeen, matkataan tilaustaksilla Itä-keskukseen ja raahaan kymmentä kauppakassia perässäni, yritän olla hyvä, riittää kaikkialle, mutta tuntuu että kutistun omien tunteiden alle kasaan. Tahdon tähän jonkun rakastamaan (sillä tavalla rakastamaan), tuntemaan olevani todella olemassa.

Olisi kai aika pysähtyä, muutenkin kuin näiden hätäisten aamujen keskellä viideksi minuutiksi. Tämä liika hektisyys tässä vain syö. En ole surullinen, en todella, en oikeastaan yhtään mitään paitsi vähän uupunut kaikkeen ja tuntuu että näinä hetkinä en osaa antaa edes rakkaimmilleni niin paljon kuin haluaisin.

Kierrän vain elämäni koomista kaaosta ympäriinsä, itken ja nauran samaan aikaan. On ihan hölmöä olla näin. 

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

turvassa, sulossa kasassa ja rakkautta ylitse pursuava sydän täynnä eloa. Monta hassua ajatusta ilmaan heitetään ja kerrotaan mitä elämässä on ollut. Viikkoihin on mahtunut paljon, tunteita ja värejä, elon kipeitä ja räikeitä.

 halaan pitkään ja jään katsomaan syvälle. tai sitten suljen silmät ja hymyilen hiljaa. annan suukon päälaelle pus rakastan kovin. Oikeissa hetkissä pelolle ei ole tilaa, on vain henkinen paljaus ja se on kauneinta mitä ihmisten välisissä kohtaamisissa voi olla. monta hetkeä sullon sydämeeni, painan sinne säilöön, minne voi hajoamisen hetkinä karata piiloon. muistaa miltä tuntui olla siinä ja tässä.

(kun on kaikki läsnä, mieli on kevyt ja vaikka tiedänkin olevani kiinni liian monessa muistossa, ei niiden kantaminen enää paina koska on niin paljon paljon hyvää ympärilläni. 

Jotakin mihin kiinittää koko olemassaolonsa.
















torstai 8. joulukuuta 2011

Niin monta tahtoisi korjata

Tänään juostessamme lumimyräkän keskellä en osannut lopettaa nauramista, ruokalassa oltiin hetki ihan hassuja, yksi hyppi x-hyppyjä ja toinen selitti hölmöjä, hallitsematonta ilon hysteriaa.. Me ollaan pullollaan elämänhimoa ja toivon ettei se koskaan haihtuisi aikaan, ettei koskaan tulisi aikaa jolloin oltaisiin liian isoja hyppelemään lumisateessa nauraen ja peuhaten.

Sitten mä mietin niitä sanoja jotka se tuntematon surullinen mies heitti syvää kaihoa silmissään: sä voisit ehkä olla se joka osaisi pelastaa mut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppuenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään eikä kukaan yksin ole tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kai vaan kohdattava ne kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse eikä sitä kukaan muu voi toisen puolesta tehdä jotta voi päästä sen merkittävimmän askeleen eteenpäin ja sen jälkeen on jotakin enemmän muillekkin.

Jotkin asiat on vain niin pelottavan yksinäisiä, sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen ja kaikki sellainen, niin saamarin yksinäistä puuhaa. Joskus tahtoisi tosiaan uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse.




Lähtiessään sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni ja mä yritin lähettää sille voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti se vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdettiin eri suuntiin.



keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Oon jotenkin kauheen tuntevassa tilassa ollut viime aikoina, niin alttiina kaikelle, kuohunut ylitse äärirajojeni, ollut hömelö enemmän ja vähemmän, toisinaan itseeni käpertynyt ja toisinaan kuplinut ympärilleni, hersynyt iloa vierustovereihin bussin nurkilla. Hassua miten sellaisetkin hetket vain menevät ohitse (voisi joskus vaikka vähän repäistä ja ottaa true kontaktiakin.)

Eilen tanssin mm. koko maailman edessä valssia muuan herrasen kanssa joka nappasi mut tanssilattialle linnan juhlien jatkoilla ja vähän jorailin ringissä kaiffareiden kanssa. Että siinä se nyt tais sitten olla mun elämäni tähtihetki... Suuren suuri vilahdukseni tähtien seassa hah! Oli aika asiallista meininkiä muuten ja tajusin että meikän tyyppinen olento ei ehkä ihan parhaiten sinne joukkoon sovi tässä sekaisessa olemuksessaan mutta tulipahan koettua sekin fiineilymeininki.

Tänään eksyilin oudoilla kulmilla, rämmin epätoivoisesti yhtä helvetin tietä edes takaisin miljoona vuotta ja siinäpä sitten myöhäistyin tunnin duunikeikalta hohhoijaa tätä haahuilijaelämää!

ps. oli aika kiva pizzahetki yks päivä iloa ja hypetystä!






sorza ei kuvat kyllä nyt ihan laadulla huimaa mutta ikuistus kumminkin !

maanantai 5. joulukuuta 2011

ihana elo

Mielessäni vain ajatus: tähän tahdon unohtua. hetki älä mene, älä vielä karkaa, ole vielä hetken ja enemmän. tässä kun on niin saamarin hyvä olla ja tuntea. joku tuntematon vieressäni hymyilee ehkä maailman suloisinta hymyä ja lähetän ilmassa sille lämmön takaisin, sinä tuntematon hassu olento. 

Tähän hetkeen ei löydy oikeita sanoja. Mutta tänään taisin olla pitkästä aikaa taas elossa. Monessa hetkessä, huoneeni nurkassa ja siinä tanssin pyörteissä ,sulkiessani silmät tunsin kuinka elinvoimaa virtasi kaikkialle. Minä siinä pöhkön näköisenä heittelehtien, heiluen ja hyörien hallitsemattomalla tavalla, tunsin olevani taas elämässä kiinni. Ja kaikki ne asiat mitä olen viime aikoina murehtinut ja ikävöinyt liittyivät vain osaksi sitä olemassaolon hetkeä kevyesti värein, tärkeäksi osaksi kaikkea. Ainahan sitä kantaa kaikkea elettyään matkassaan, kaikkea sitä kipeintäkin vie mukanaan vaikka maailman ääriin karkaisi.

 Mutta tänään se muutti muotoaan, sekoittui osaksi musiikkia ja itseäni tavalla joka toi mukanaan tunteen siitä että mä olen ainakin elänyt. Aika perkeleen hyvin (ja annoin itseni hymyillä kuin mikäkin hölmö, välittämättä paskan vertaa siitä olenko ehkä niin uskottava tai cool kun voisin olla jos vähän yrittäisin.) Päästin irti ja ymmärsin taas olevani vahvempi kuin muistinkaan.

Huh Maria Gasolina oli mielletön! Näinkin sinänsä hassun mitättömät asiat ja pienet olemassaolon hetket voivat olla niitä elämän pieniä käännekohtia. Monen päivän jälkeen tunnen taas kantavani itseäni pehmeästi, olevani tässä oikeasti ja todellisemmin, että kaikki se mitä juuri nyt tunnen on jollain tavalla kaunista ja merkityksellistä. Ehkä on taas nousukauden aika, uusien askelten aika. Ainakin tästä on hyvä taas lähteä eteenpäin. 

lauantai 3. joulukuuta 2011

liuta sanoja, unohdin pisteet ja semmoset, sorge

Kylmä äänensävy, toisen katse meni ohitse, tänään meni kaikki vähän ohitse, yksi halasi pitkään mutta lämpö jäi, jotakin jäi sanomatta, ei nähnyt lävitseni (harva näkee). Vaelsin kiiressä vain kalsarit päällä kauppaan, istuin Tuomiokirkon portailla ja tunsin itseni yhtäkkiä kamalan yksinäiseksi. ympärillä ihmiset hääräillen jouluvalojen keskellä täynnä kulutushysteriaa, kuusi heilui hulluna ja mielessä rymisi jokin kovaa, täällä kaikki toiveesi toteutuu, jossain joulupukin ihmemaassa kun voisi elää isonakin hitto vie. Olisin tahtonut tukahduttaa sen typerän vyöryn. Se tuntui turhan pieneltä asialta ollakseen tärkeä.

Haistatin vitut mielessäni muutamalle ja typerän katkerana nauroin itselleni varpaat kohmeessa.

 Olisin halunnut että joku viisaampi olisi siinä löytänyt voimani, löytänyt oikean tavan katsoa ja koskettaa sitä haurauttani- muuttanut pienuuteni joksikin muuksi. Sitten kävelin Katajanokan rantaan ja mietin ihmisiä jotka on lähellä, niitä jotka ovat hetkessä kiinni kasvaneet ja niitä jotka ovat joskus hetken olleet, niitä joiden perään on jäänyt kaipaamaan ja sitten niitä joista on menettänyt otteensa ja vasta myöhemmin ymmärtänyt että kaikki tapahtui juuri niin omalla painollaan ettei asiat oikeammin olisi voineet mennä.