torstai 24. marraskuuta 2011

Tänään olen ollut vähän solmussa, seisonut kylmissäni sateessa kutistuen, henkisesti paljaana yhden edessä, piilossa toisen. Hajoillut pienestä ja itkenyt kuin pieni lapsi, kulutellut tuntejani kahvilan kotoisuudessa rakkaiden kanssa, vuorannut sisääni sitä pientä onttoa oloani ja antanut sen lämmön sulattaa surua alleen, huutanut vessakopissa puhelimeen, taistellut tekstitaidon kanssa ja kironnut elämän rajoituksia sekä vetänyt hymyn korviin asti väkisin hymyillyt jotta alkaisi oikeasti hymyilyttämään (ja se muuten tepsii toisinaan, kokeilkaa vaikka! vähintään tulee aika höpsö olo ja sekin on ihan hupaisaa huhu) Mutta myös nauranut, aidosti ja tuntenut sydämmessäni paljon välitystä.
Välillä sitä tuntee olevansa vain vähän eksyksissä kaiken keskellä. Pelkään askelten painoa ja sitä mitä niillä voi saavuttaa tai menettää, pelkään sitä kun en tiedä tai ymmärrä. Elämässä on aina kaikki niin kesken eikä oma keskeneräisyytenikään tule muuttumaan kokonaisuudeksi, elämän kautta muuttaa vain muotoaan, sen olen tajunnut. Aina löytyy säröjä jostakin. Mutta ei se mua haittaa, itsensä etsiminen tekee elämästä ihan jännääkin toisinaan, kunhan vain oppisi hallitsemaan kaikkea vähän paremmin.

Ei varmaan pitäisi ottaa kaikkea niin vakavasti. Ei kaikessa ole kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kasvamisesta tai hajoamisesta,olisi vain annettava tilaa kaikelle sille sisällään, elämälle tilaa kasvaa ja muuttua hyväksyen sen että kaikki ei ole itsestä kiinni.

Turha pelätä kokoajan elämisen jättämiä jälkiä. Ei kolhut kaada, heitä kuoppaan josta ei voisi kavuta ylös, aina noustaan. Noustaan ja noustaan, kohti tähtiä tavoite. Ihmisessä on kuitenkin loppuenlopuksi aika äärettömän paljon voimaa.


Tänään voisin löhötä tässä matolla vielä hetken, katsella vähän tähtiä ja juoda teetä ikkunalaudalla.