tiistai 29. marraskuuta 2011

Rakastan pitkiä yökävelyjä, sitäkin aikaa kun seistään syksyn ja talven rajalla, harmaassa ja jollain tavoin niin elottomassa maailmassa kun lehdetkin ovat jo maasta haihtuneet ja kaikki on siinä paljaudessaan rujolla tavalla kaunista. Askeleeni ovat hitaat kun ajatukset ovat liian tärkeitä hukattavaksi. Kuljen yhden muiston ohitse; paikka on pimeänä jo.

Tallaan sen lävitse, hetken kasvoillani kylmä sävähdys ja sen sekunnin murto-osan verran jokin kipeä tavoittaa itseni kaukaa ja hups murenee pois. Ja kun katson taakseni, hetken tuntuu kuin näkisin siellä muistoni lämmön, hetken kumman turvan ja välähdyksenä kasvot siellä pimeän sohvan nurkassa. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Siltä musta tuntui kai aina.
Ohitan toisenkin, se puu joka on kerta toisensa jälkeen yksinäisemmän näköinen. Pimeydessä se näyttää kolkolta piilopaikalta, mutta joskus se kietoi sisäänsä haurasta hetken huumaa. Silloin taisi olla kesän alku, kesän ensimmäisiä öitä ja ilmassa oli liikaa hyttysiä, sen muistan ja toisen katse hukkui taivaaseen piiloon.



 Ja vasta myöhemmin ymmärsin enemmän, paljon enemmän. Nyt muistelen ihan muita hetkiä, muita ihmisiä sydän perässä, niitä joilla on väliä tässä. Niitä joissa me - toiset me- , ei paeta pois toistemme luota. Tai enhän mää, enhän mää koskaan mihinkään paennut, kaikuu ääni sisälläni, mutta ehkä valehtelen siinäkin. Ehkä näin paljon sellaista mikä oli vain usvaa silmien päällä, tunteiden luomaa illuusiota todellisuudesta. Niitä joiden kanssa ei tarvitse jokainen hetki olla panssarit mukana valmiina särkymään.


En tiedä, paljon jäi kesken joskus, mutta niinhän sitä elämässä moni asia ja vaikka menneisyys pitää aina otteessaan niin juuri nyt mikään takana päin ei tukahduta olemassaoloani. Kunhan vain mieli kieretelee elämää lävitse, niitä näitä, tärkeitä ja vähemmän. Taidan olla aika onnellinen nyt ja Yann Tiersen lumoaa mut näinä yön tunteina kerta toisensa jälkeen, aina yhtä vahvasti.

hihihh, on semmonen olo että tekis mieli vaan kiherrellä  hihh