torstai 3. marraskuuta 2011

Näitä hetkiä rakastan, omaan turvalliseen maailmaani käpertymistä kun ulkona on pimeää, mutta keittiön lämmössä on hyvä olla, oman mielen kätköissä ja kevyissä sävelissä ("She walked by the ocean and waited for a star to carry her away"). Tässä tutussa keinutuolissa, monissa muistoissa kiertänyt tämäkin, pesukoneen tuttu kohina taustalla tasaiseen tahtiin ja ikkuna josta näen joka ilta saman näkymän,   kuitenkin alati muuttuvan elämän vastapäisissä ikkunoissa. Siellä monta monta elämää, täällä tämä yksi ikuinen haihattelija kaihoisana vilttinsä kanssa teetä hörppien ja itsekseen hölmönä hymyillen.

Näitä hetkiä kun pysähtyessään voi todeta monen haahuilun ja surun sekaisen päivän jälkeen kaiken olevan kuitenkin aika hyvin. Täällä on kaikki niin tuttua ja vaikka elämä onkin jatkuvasti muutoksessa, ajan juoksussa on moni asia muuttanut muotoaan, kadonnut ja ihmisiä tullut ja mennyt, kasvattanut, sotkenut ja hajottanut - niin jotenkin kummasti sitä menee aina vain siinä mukana, koska eihän sitä omassa elämässään voi tosissaan eksyksissä olla. Itsensä kanssa ehkä, siinä olen suorastaan loistokas, mutta

tämä elämä tuntuu vuodesta toiseen yhtä omalta,
maailmalta joka on valon rippeitä täynnä, syksynkin pimeydessä. Ei sitä voi eksyä reitiltään kun ei mitään sellaista ole vielä ennalta olemassakaan, voi mennä vain, elää ja olla niinkuin tuntuu, kasvaa suuntaan joka oikealta tuntuu, muuttua niin monta kertaa kuin on muuttuakseen, hypätä mahdollisuuksien mukana

ja katsoa minne tiensä lopulta löytää.

Sieltä sitä kai itsensä löytää mistä kuulukin, sanoi yksi kerran ja siinä on musta aika hyvin totuuden jyväsiä elämästämme. Ei ole pelkoa että voisi epäonnistua tässä elämänsä rakentamisessa, sillä jotakin tästä tulee, minne sitä ikinä päätyykin.











Ei kommentteja: