tiistai 29. marraskuuta 2011

Rakastan pitkiä yökävelyjä, sitäkin aikaa kun seistään syksyn ja talven rajalla, harmaassa ja jollain tavoin niin elottomassa maailmassa kun lehdetkin ovat jo maasta haihtuneet ja kaikki on siinä paljaudessaan rujolla tavalla kaunista. Askeleeni ovat hitaat kun ajatukset ovat liian tärkeitä hukattavaksi. Kuljen yhden muiston ohitse; paikka on pimeänä jo.

Tallaan sen lävitse, hetken kasvoillani kylmä sävähdys ja sen sekunnin murto-osan verran jokin kipeä tavoittaa itseni kaukaa ja hups murenee pois. Ja kun katson taakseni, hetken tuntuu kuin näkisin siellä muistoni lämmön, hetken kumman turvan ja välähdyksenä kasvot siellä pimeän sohvan nurkassa. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Siltä musta tuntui kai aina.
Ohitan toisenkin, se puu joka on kerta toisensa jälkeen yksinäisemmän näköinen. Pimeydessä se näyttää kolkolta piilopaikalta, mutta joskus se kietoi sisäänsä haurasta hetken huumaa. Silloin taisi olla kesän alku, kesän ensimmäisiä öitä ja ilmassa oli liikaa hyttysiä, sen muistan ja toisen katse hukkui taivaaseen piiloon.



 Ja vasta myöhemmin ymmärsin enemmän, paljon enemmän. Nyt muistelen ihan muita hetkiä, muita ihmisiä sydän perässä, niitä joilla on väliä tässä. Niitä joissa me - toiset me- , ei paeta pois toistemme luota. Tai enhän mää, enhän mää koskaan mihinkään paennut, kaikuu ääni sisälläni, mutta ehkä valehtelen siinäkin. Ehkä näin paljon sellaista mikä oli vain usvaa silmien päällä, tunteiden luomaa illuusiota todellisuudesta. Niitä joiden kanssa ei tarvitse jokainen hetki olla panssarit mukana valmiina särkymään.


En tiedä, paljon jäi kesken joskus, mutta niinhän sitä elämässä moni asia ja vaikka menneisyys pitää aina otteessaan niin juuri nyt mikään takana päin ei tukahduta olemassaoloani. Kunhan vain mieli kieretelee elämää lävitse, niitä näitä, tärkeitä ja vähemmän. Taidan olla aika onnellinen nyt ja Yann Tiersen lumoaa mut näinä yön tunteina kerta toisensa jälkeen, aina yhtä vahvasti.

hihihh, on semmonen olo että tekis mieli vaan kiherrellä  hihh




perjantai 25. marraskuuta 2011

Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.


torstai 24. marraskuuta 2011

Tänään olen ollut vähän solmussa, seisonut kylmissäni sateessa kutistuen, henkisesti paljaana yhden edessä, piilossa toisen. Hajoillut pienestä ja itkenyt kuin pieni lapsi, kulutellut tuntejani kahvilan kotoisuudessa rakkaiden kanssa, vuorannut sisääni sitä pientä onttoa oloani ja antanut sen lämmön sulattaa surua alleen, huutanut vessakopissa puhelimeen, taistellut tekstitaidon kanssa ja kironnut elämän rajoituksia sekä vetänyt hymyn korviin asti väkisin hymyillyt jotta alkaisi oikeasti hymyilyttämään (ja se muuten tepsii toisinaan, kokeilkaa vaikka! vähintään tulee aika höpsö olo ja sekin on ihan hupaisaa huhu) Mutta myös nauranut, aidosti ja tuntenut sydämmessäni paljon välitystä.
Välillä sitä tuntee olevansa vain vähän eksyksissä kaiken keskellä. Pelkään askelten painoa ja sitä mitä niillä voi saavuttaa tai menettää, pelkään sitä kun en tiedä tai ymmärrä. Elämässä on aina kaikki niin kesken eikä oma keskeneräisyytenikään tule muuttumaan kokonaisuudeksi, elämän kautta muuttaa vain muotoaan, sen olen tajunnut. Aina löytyy säröjä jostakin. Mutta ei se mua haittaa, itsensä etsiminen tekee elämästä ihan jännääkin toisinaan, kunhan vain oppisi hallitsemaan kaikkea vähän paremmin.

Ei varmaan pitäisi ottaa kaikkea niin vakavasti. Ei kaikessa ole kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kasvamisesta tai hajoamisesta,olisi vain annettava tilaa kaikelle sille sisällään, elämälle tilaa kasvaa ja muuttua hyväksyen sen että kaikki ei ole itsestä kiinni.

Turha pelätä kokoajan elämisen jättämiä jälkiä. Ei kolhut kaada, heitä kuoppaan josta ei voisi kavuta ylös, aina noustaan. Noustaan ja noustaan, kohti tähtiä tavoite. Ihmisessä on kuitenkin loppuenlopuksi aika äärettömän paljon voimaa.


Tänään voisin löhötä tässä matolla vielä hetken, katsella vähän tähtiä ja juoda teetä ikkunalaudalla. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kaipuu

Olisin nyt jotenkin valmis hyppäämään. Uudet tuulet joihin voisin unohtua, kietoutua johonkuhun, lämpöön ja turvaan, mutta elämä on turhan paikallaan ja kaikki on hetkittäin liiankin pysähtynyttä, kun tapahtuisi jotakin! Haluan että jokin tulee ja päräyttää sisälläni sen elämänhimon hittovie.

Mutta tänään olenkin vain vähän pieni ja eksynyt, ikävöiden turhia ihmisiä ja hetkiä. Puhun kylmään sävyyn toisesta ja kiroan itsekseni (kuitenkin samalla katselen itseäni kuin ulkopuolelta ja kaikki se tuntuu lähinnä vain huvittavalta uhoomiselta). Ihme kuohut sisälläni huhhee ja sil vissiin. perkele turhauttaa,jokin.. Tämä pimeys ulkopuolellani, tuo sisällenikin siitä jotakin. Haluaisin että joku odottaisi jossakin, sanoisi että on kaivannut. Kulutettuja ovat tunteeni ja ajatukseni. Liian vahvasti koe usein kaikki ne elämän sävyt - hyvässä ja pahassa, luovat elämääni kontrastia, välillä vähän liikaa vaan semmoinen kuluttaaaa.

On kauniita ajatuksia, mutta myös järjettömän harmaita ja kolkkoja. Ristiriitainen olo. Haluan jonkun jota halata tässä pitkään, syleilyn jossa olla hiljaa ja jakaa ne pienet ajatukseni ja tunteeni kaikesta mitä olen viime aikoina kokenut. Mutta en osaa, olen liian kaukana, itsestäni ja sitä mukaan on vaikemapi muitakaan tavoittaa.

Ja silti tuntuu että menee aika hyvin. Tää nyt on vaan tällästä.









sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaunis elämä

(pysähtyä vain ja antaa elon kepeyden viedä)
















Olipa aikamoisia onnen hetkiä tämä viikonloppu


ps. huomhuom osa kuvista Karkin ottamia!


torstai 3. marraskuuta 2011

Näitä hetkiä rakastan, omaan turvalliseen maailmaani käpertymistä kun ulkona on pimeää, mutta keittiön lämmössä on hyvä olla, oman mielen kätköissä ja kevyissä sävelissä ("She walked by the ocean and waited for a star to carry her away"). Tässä tutussa keinutuolissa, monissa muistoissa kiertänyt tämäkin, pesukoneen tuttu kohina taustalla tasaiseen tahtiin ja ikkuna josta näen joka ilta saman näkymän,   kuitenkin alati muuttuvan elämän vastapäisissä ikkunoissa. Siellä monta monta elämää, täällä tämä yksi ikuinen haihattelija kaihoisana vilttinsä kanssa teetä hörppien ja itsekseen hölmönä hymyillen.

Näitä hetkiä kun pysähtyessään voi todeta monen haahuilun ja surun sekaisen päivän jälkeen kaiken olevan kuitenkin aika hyvin. Täällä on kaikki niin tuttua ja vaikka elämä onkin jatkuvasti muutoksessa, ajan juoksussa on moni asia muuttanut muotoaan, kadonnut ja ihmisiä tullut ja mennyt, kasvattanut, sotkenut ja hajottanut - niin jotenkin kummasti sitä menee aina vain siinä mukana, koska eihän sitä omassa elämässään voi tosissaan eksyksissä olla. Itsensä kanssa ehkä, siinä olen suorastaan loistokas, mutta

tämä elämä tuntuu vuodesta toiseen yhtä omalta,
maailmalta joka on valon rippeitä täynnä, syksynkin pimeydessä. Ei sitä voi eksyä reitiltään kun ei mitään sellaista ole vielä ennalta olemassakaan, voi mennä vain, elää ja olla niinkuin tuntuu, kasvaa suuntaan joka oikealta tuntuu, muuttua niin monta kertaa kuin on muuttuakseen, hypätä mahdollisuuksien mukana

ja katsoa minne tiensä lopulta löytää.

Sieltä sitä kai itsensä löytää mistä kuulukin, sanoi yksi kerran ja siinä on musta aika hyvin totuuden jyväsiä elämästämme. Ei ole pelkoa että voisi epäonnistua tässä elämänsä rakentamisessa, sillä jotakin tästä tulee, minne sitä ikinä päätyykin.