perjantai 25. marraskuuta 2011

Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.