torstai 27. lokakuuta 2011

En tahdo unohtua

Liian paljon selittämättömiä ilmiöitä sisälläni kiertämässä, irrallisuutta ja kokonaisuutta, hajoan ja hetken päästä jo hymyilen: on tää kaikki ihan kivaa silti. Katseeni harhailee ihmisissä levottomasti, eksyy välillä tuntemattomien kasvoille tovin pidemmäksi kuin soveliasta olisi.

En kuitenkaan enää yritäkkään ymmärtää kaikkea, - voi olla että yksi päivä käperrynkin piiloon vain itseeni, löytämättä sanoja kunnolla kenellekkään ja silloin on hyvä olla hiljaa.Toisenkin kanssa, katsella vain pitkään ajatusteni seasta ja toinen sanoo: sä tutkailet mua katseellas taas. Niinhän mä aina. Tuntuu hyvältä kun joidenkin kanssa sellaisina päivinä ei tarvitse täyttää tyhjyyttään päälle liimatulla ilolla. ei aina ole kevyt olo.

Tänään mä olen itkenyt vähän ratikan nurkassa, katsellut pilviä ja toivonut näkeväni niiden lävitse tähdet, kellunut hiljaisuudessa, hymyillyt ja halannut pitkään. Elämältä tuntuvat nämäkin päivät. Kaunis elo siinä haikeudessaankin. Kai se on vähän tämä syksy ja kaikki se nostalgia mitä se aina mukanaan tuo, vilahtaa päivät ja ajatukset ohitseni niistä aina kunnolla kiinni saamatta - hetken ahdistaa ajatus ajasta - siitä että en voi tarrautua niihin turvallisiin hetkiin ikuisuudeksi kiinni kun jossain vaiheessa toisen pitää aina mennä. Mutta en ole yksin tässä maailmassani, joku on niin lähellä ja niin tuttu, kai niin samankaltainenkin, että näkee. Ei tarvitse tuntea itseään pieneksi ja väärin ymmärretyksi siinä. 

Tuntuu hyvältä rakastaa niin inhimmillisesti, olla niin säröisenä ja samalla niin kokonaisena.


Ei kommentteja: