torstai 27. lokakuuta 2011

En tahdo unohtua

Liian paljon selittämättömiä ilmiöitä sisälläni kiertämässä, irrallisuutta ja kokonaisuutta, hajoan ja hetken päästä jo hymyilen: on tää kaikki ihan kivaa silti. Katseeni harhailee ihmisissä levottomasti, eksyy välillä tuntemattomien kasvoille tovin pidemmäksi kuin soveliasta olisi.

En kuitenkaan enää yritäkkään ymmärtää kaikkea, - voi olla että yksi päivä käperrynkin piiloon vain itseeni, löytämättä sanoja kunnolla kenellekkään ja silloin on hyvä olla hiljaa.Toisenkin kanssa, katsella vain pitkään ajatusteni seasta ja toinen sanoo: sä tutkailet mua katseellas taas. Niinhän mä aina. Tuntuu hyvältä kun joidenkin kanssa sellaisina päivinä ei tarvitse täyttää tyhjyyttään päälle liimatulla ilolla. ei aina ole kevyt olo.

Tänään mä olen itkenyt vähän ratikan nurkassa, katsellut pilviä ja toivonut näkeväni niiden lävitse tähdet, kellunut hiljaisuudessa, hymyillyt ja halannut pitkään. Elämältä tuntuvat nämäkin päivät. Kaunis elo siinä haikeudessaankin. Kai se on vähän tämä syksy ja kaikki se nostalgia mitä se aina mukanaan tuo, vilahtaa päivät ja ajatukset ohitseni niistä aina kunnolla kiinni saamatta - hetken ahdistaa ajatus ajasta - siitä että en voi tarrautua niihin turvallisiin hetkiin ikuisuudeksi kiinni kun jossain vaiheessa toisen pitää aina mennä. Mutta en ole yksin tässä maailmassani, joku on niin lähellä ja niin tuttu, kai niin samankaltainenkin, että näkee. Ei tarvitse tuntea itseään pieneksi ja väärin ymmärretyksi siinä. 

Tuntuu hyvältä rakastaa niin inhimmillisesti, olla niin säröisenä ja samalla niin kokonaisena.


torstai 20. lokakuuta 2011

Otteeni tähän maailmaan

Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.

 Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.

Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.




Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.

Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.

Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.

ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Tuntuu että elämässäni on tapahtunut hiljaisia muutoksia, että jokin sisälläni on pauhannut, pyörinyt ympyrää ja lopulta pysähtynyt, etsinyt ja löytänyt. En tunne olevani yhtään niin hukassa kuin ennen. Tai en nyt tiedä mitä tarkalleen edes tarkoitan sanoessani ennen, mutta niin, nyt on kuitenkin aika hyvä. On ollut parhaita viikkoja aikoihin tämä syysloma. Se on hujahtanut niin kevyesti, niin eloisasti ja pehmeästi, niin ihanan huolettomalla tavalla. Voisin jakaa niin monta arvokasta hetkeä, mutta niitä mahdoton lähteä avaamaan, joten sanon vain että oolalaa tänään on ihan hölmö olo, sisälläni kuohuu suloisesti ja moneen päivään en ole osannut ajatella. Ollut vain kuin yksi aivoton ameeba leijailen (ja sen voi ehkä täältä rivien välistä bongata hee) Tänään istuin pitkän bussimatkan mieli hiljaa. Ei ollut muistoja tien kulmilla joihin olisin hukkunut, ei tunteita joihin olisin kuristunut, vain kumma seesteisyys ja kuitenkin samalla jotenkin lapsenomaisella tavalla levoton,

että olisi voinut vain virnuilla ja hyppiä, höhöttää niinkuin me siinä pienessä pehmeässä kasassa tänään, kolme hassua hupsua ja yksi pikku hai, toisiamme kutitellen, (isot ihmiset, sopivasti pieniä hönttejä.)

(Nyt en osaa pelätä mitään)

........kattelen tässä vaan että minne elämä vie




torstai 6. lokakuuta 2011

Kävellään pellon viertä, ympärillämme syksy loistaa kauneimmillaan, värit voimakkaana ja mä tunnen eläväni. Olevani siinä kaiken keskellä läsnä enemmän kuin pitkään aikaan, aistien kaiken sen niin todella, pienimmänkin, metsän rämeiköissä vaelletaan ja yhteistä maailmamme rakennetaan, hiljakseen, kerrotaan elämästämme ja jotenkin tiedän että siinä on jonkin alku. Hiljaisuuskin on kevyttä. Kaikki tuntuu olevan oikeinpäin, ihanasti pysähtyneenä siinä huoneen nurkassa kun tuntuu että maailmat kohtaa.

Tuntuu että jotakin sisälläni on tapahtumassa, ehkä ympärillänikin. Niinkuin yhtäkkiä olisi jokin mitä kohti mennä, suunta, jota en kuitenkaan osaa (vielä) määrittää. Tuntuu vain selkeämmältä, kaikki. Olen taas löytänyt otteen elämään, haparoivin askelein ehkä vielä, mutta silti jotenkin uudella tavalla voimakkaana. Olen oppinut päästämään vähän irti niistä elämän kahlitsevista elementeistä ja olemiseni on tässä, kevyempää, paljon yksinkertaisempaa ja kun tunnen sisälläni jotakin, voin antaa itseni vain tuntea, löytämättä syitä kaikelle sille.

Kaikki ympärilläni tuntuu oikealta, tässä elämässäni oikealta, ei ole vääriä valintoja tehty, ei ole virheitä joita tulisi katua, on vain tämä kaikki mitä on ja mitään en juuri nyt pyyhkisi pois, sillä se voisi viedä jotakin tästä mitä olemassaoloni on tässä. Näin kevyesti.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Ole siinä

Siinä baarin nurkassa en löydä itseäni, sekoitun musiikin jumputukseen, hajoan ympäriinsä ja sanani ovat tyhjiä, kaikki siinä tuntuu vieraalta. Kaksi maailmaa eivät kohtaa, tunnen olevani väärässä paikassa, siellä missä ei voi tulla nähdyksi niinkuin tahtoisi. Mutta suljen silmäni ja soluttaudun hetkeksi kaiken sekaan yrittäen unohtaa sen haurauteni joka ei sovi sinne, sillä se mitä on sisälläni on siellä näkymätöntä, siellä ihmiset vain katsovat (niillä lipevillä katseillaan) sen sijaan että todella näkisivät - ja siinä on vissi ero.

Ja kun joku tulee ja tarraa perseestä, tajuan ettei tämä ole niitä paikkoja josta lähdetään elämänsä rakkautta etsimään, mutta jos tahtoo hetken olla jollekkin jotakin, niin se on helpompaa kuin missään muualla. Mutta en taida olla niitä ihmisiä. lähelle tahdon päästää vain ne joilla on todella merkitystä, ne joiden viereen voi käpertyä hiljaa tarvitsematta yrittää olla yhtään mitään.

Usein kaikki on vähän väärinpäin ja sitä miettii vain että elämä on vain yhtä tsägää, kaikki niin hallitsematonta tsägää ja kuitenkin joukossa muutama merkki kohtalostakin. Mihin pitäisi uskoa, mikä tässä elämääni ohjaakaan, ei kai sillä ole väliä, sillä tässä sitä kuitenkin ollaan.


Bussista katseeni eksyy muistoon, siinä missä joskus istuttiin oli kevät kauneimmillaan, niin moni asia on siitä muuttunut ympärilläni, elämäni ja itse siinä mukana niinkuin aina, tuntenut pakahtuvani kauneimmasta kaikista kipeimpään ja kuitenkin, me kaksi ollaan ihan samalla tavalla. Meidän maailmamme on kupla johon voi aina paeta piiloon, olla lähellä pelkäämättä, ottaa kädestä kiinni tai katsoa hiljaa ja sanoa ääneen ne kaikista kipeimmätkin tunteensa. Miten turvallista että on sellainen maailma.


Eikä mikään voisi oikeastaan olla tämän paremmin tai vaikka voisikin, niin kaikki on tuntunut taas näissä hetkissä niin kokonaiselta että olisi järjetöntä kaivata enempää.