keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Huoneeni on yksi kaaos, tänne on helppo piiloutua maailmalta kaiken sekaan, sekoitella omia ajatuksiaan, käpertyä matolle ja vähän tsiigailla mielenmaisemiaan. Miten käyttäisi aikaansa hyvin, mietin, tänään olisi ollut ne 100-aamua bileet. En mennyt. En kaipaa sellaista teinihelvettiä. Tai sitten olen vain vähän laiska. Ehkäpä jälkimmäinen.

Se on vain pelko, sanot, halaat lempeästi, kietoudun turvaasi. Toisen kanssa nauretaan sängylläni, pieni kotoisa kasa. Kietoudun siihen turvan tunteeseen, älä katoa koskaan. Siinä on niin kevyttä olla. Ajatukseni menettävät painoaan teidän oikeiden ihmisten kanssa, niin teidän, on helppo unohtaa mikä elämässä voisi olla onnetonta. (ainahan sitä voisi) Tiedän miten helposti voisin vieläkin hukkua niihin, hetkittäin tipahtelen maailmoissani liian syvälle, mutta niin hetkiä hetkiä vain. Ei kaikkea voi hallita.

Tai miksi löysin itseni yksi ilta istumasta sieltä missä oli joskus kevään suloinen huuma, minä siinä toisen lävitse vahvempana kuin kenties koskaan. Ja yhtäkkiä onkin syksy ja siitä hetkestä tuntuu olevan järjetön ikuisuus, ei se tunnu enää omalta muistoltani, lipunut niin kauas kaikki se. Käperryn hetkeksi siihen, kuuntelen sen yhden biisin ja itken vähän, sitä hetkellistä onnettomuuttani ja toisaalta vain sitä miten säälittävää istua siinä märällä ruohomättäällä piemässä, olevinaan kohtaamassa tunteitaan, kelaten kaiken lävitse, sekunti sekuntilta sana sanalta ja hipaisu kämmenessäni, tunnen, viimeisen kerran, kuiskaan hiljaisen lupauksen mielessäni. Ja vaikka kuinka odottaisin, se toinen ei ilmestyisi sinne enää. Toisilla kun on tapana rullata eteenpäin, kun sanotaan että heihoi kiinosta ei.

Lähtiessäni kuitenkin tajuan jatkaneeni eteenpäin. Se oli vain pieni takapakki, hetken kaipuu takaisin. Ei tässä muuta.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

pieni kotoista kasa! riemastutat mua. en katoa, älä säkään!