maanantai 19. syyskuuta 2011

Haluan takaisin mökin turvalliseen lämpöön, omaan koloon parvella josta olen luonut oman pienen maailmani
 heijastus eletystä elämästäni, kurkistus lapsuuteeni,
kietoudun niihin muistoihin, elämästä kepeimmillään, tuttuihin tuoksuihin ja kääntelen käsissäni varovasti kirjojen sivuja joita joskus pienenä luettiin. Muistan sanoja sieltä sun täältä ja tavoitan sen pienen tytön sisältäni .
Kaikki siellä on heleiden hetkien muistojen peitossa, sinne ei yllä elämä painavimmillaan,
kaikki se saa jäädä rantaviivan taakse.
Jopa saippua tuoksu tiskatessa on muisto jostakin. Saippuakuplista jota jahdattiin ja kita täyteen kahmaistiin, kunnes loppuenlopuksi oli aina paha olo. Sitten nauraa kikatettiin ja isä antoi vauhtia rengaskeinussa niin kovaa että oli pakko huutaa sitä vauhdin huumaa sisältään apuaaa kovempaa. Pienenä peloillaan uskalsi leikkiä enemmän ja elämä oli jotenkin rajattomampaa. Se puu on kaatunut, mutta muistot eivät jääneet sen alle koska ne kerään aina lähtiessäni.

 Yöllä istun metsän nurkalla ja katselen merta, siinä on rauha ja levollisuus, ajattomuus kaiken aikaa. Tuntuu hyvältä pysähtyä ja unohtua siihen. Kaipaus jossakin, mutta annan tuulen pyyhkäistä sen kavoiltani. Kaipuu lähelle, oltaisiin hiljaa vain käsikädessä ja katseltaisiin maailmaa omista kulmistamme (kulmista joita tuskin koskaan olisi saatu hiottua yhteen, mutta silti se olisi ollut kaunis kokonaisuus, siinä kahdessa niin erilaisessa maailmassaan), mutta pyyhkäisen sen kuvan mielestäni ja sanon vain menkää muistot, nyt on aika.(Kaikkia niitä ei kannata kantaa mukanaan, sillä toiset vain painaa liian paljon olemassaoloa. Voin tipautella niitä jälkeeni, löytää sitten uudelleen kun aika on tarpeeksi unohtanut) Ei ole toinen perääni huutelemassa, sanomassa että hei olenkin odottanut. Mutta ei se mitään, olen jo katsellut maailmaa uusin silmin, etsivin silmin ja nähnyt taas itseni säkenöivän elämää. En murene moisista,
olen paljon olen vahvempi kuin ulkopuolisen silmät näkevätkään.



Ei kommentteja: