keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Mitä jos elämä onkin aika ihanaa

Olen kuin kahden maailman välissä,
sopimatta todella kumpaankaan.
Liian iso ajamaan pyörällä jalkakäytävillä, mutta kuitenkin vielä liian pieni isojen ihmisten maailmaan. En tahdo tunkea itseäni mihinkään muottiin, tahdon vain seilata - vailla rajoja
etsiä huoletta kunnes löydän,

(elää impulssien mukana ja seikkailla,
sisäinen lapseni ei saa jäädä isojen ihmisten jalkoihin vaikka välillä sitä on itsekkin jo sitä liikaa.)

itseäni kaiken seasta,
heitän turhat painot pois ja kaiken sen mikä saa itseni sotkeutumaan ja pelkoni elämää kohtaan laajentumaan. Puhun nyt muistoista, niistä jotka ovat paino joka lyttää alleen, sanoista jotka kaikuu korvissa vielä vuosienkin jälkeen, mutta myös niistä kauniista joiden katsominen tekee kipeää, eletystä elämästä johon liittyy paljon kaunista ja kipeää, usein toisissaan kiinni.
Mutta oikeastaan, taidan olla aika elossa, kaikesta huolimatta voimakkaana. Pyörällä kiidän katuja ja tunnen että kaikki on loppuenlopuksi aika yksinkertaista eikä se vahvuuteni ole kiinni siitä mitä ihmiset ympärilläni näkevät. Muut eivät ole itseäni arvottamssa, sillä sen teen ihan itse. Eikä kukaan vie tätä voimaa, ei tämä yksi tai toinen tai yhtään kukaan, ei (varsinkaan) ne jotka näkevät vähiten tai ainakin liian vähän uskoakseen. Tasapaksu elämäni kausi, tuntuu kuitenkin myös turvalliselta. Tässä on hyvä kellua,huoletta, ilman liian suuria odotuksia siitä mitä edessä odottaa. Ei ole tunnetta jonka ympärillä kaikki pyörisi, on ihanaakin olla välillä näin, riippumattomana ja ennen kaikkea tarvitsematta pelätä sitä että yksi ihminen voi pienin teoin saada aikaan vallattoman suuria.

 Irti päästäminen käy vähitellen, haihtuen pikku hiljaa kaikki hajoaa kauniisti pois.

ps. tänään oli parasta istua sateelta suojassa bussipysäkillä melkein ventovieraan kanssa ja kertoa omista maailmoistaan, löllyä kahden hassun kanssa karvamatolla mutustellen pullaa onnellisena siitä että me ollaan siinä niin ja istua kahvilan nurkassa yhden kanssa puhuen viisaudesta ja siitä miten monien asioiden määrittely on loppuenlopuski aika mahdotonta.

Kiehtovia olentoja ihmiset!


maanantai 19. syyskuuta 2011

Haluan takaisin mökin turvalliseen lämpöön, omaan koloon parvella josta olen luonut oman pienen maailmani
 heijastus eletystä elämästäni, kurkistus lapsuuteeni,
kietoudun niihin muistoihin, elämästä kepeimmillään, tuttuihin tuoksuihin ja kääntelen käsissäni varovasti kirjojen sivuja joita joskus pienenä luettiin. Muistan sanoja sieltä sun täältä ja tavoitan sen pienen tytön sisältäni .
Kaikki siellä on heleiden hetkien muistojen peitossa, sinne ei yllä elämä painavimmillaan,
kaikki se saa jäädä rantaviivan taakse.
Jopa saippua tuoksu tiskatessa on muisto jostakin. Saippuakuplista jota jahdattiin ja kita täyteen kahmaistiin, kunnes loppuenlopuksi oli aina paha olo. Sitten nauraa kikatettiin ja isä antoi vauhtia rengaskeinussa niin kovaa että oli pakko huutaa sitä vauhdin huumaa sisältään apuaaa kovempaa. Pienenä peloillaan uskalsi leikkiä enemmän ja elämä oli jotenkin rajattomampaa. Se puu on kaatunut, mutta muistot eivät jääneet sen alle koska ne kerään aina lähtiessäni.

 Yöllä istun metsän nurkalla ja katselen merta, siinä on rauha ja levollisuus, ajattomuus kaiken aikaa. Tuntuu hyvältä pysähtyä ja unohtua siihen. Kaipaus jossakin, mutta annan tuulen pyyhkäistä sen kavoiltani. Kaipuu lähelle, oltaisiin hiljaa vain käsikädessä ja katseltaisiin maailmaa omista kulmistamme (kulmista joita tuskin koskaan olisi saatu hiottua yhteen, mutta silti se olisi ollut kaunis kokonaisuus, siinä kahdessa niin erilaisessa maailmassaan), mutta pyyhkäisen sen kuvan mielestäni ja sanon vain menkää muistot, nyt on aika.(Kaikkia niitä ei kannata kantaa mukanaan, sillä toiset vain painaa liian paljon olemassaoloa. Voin tipautella niitä jälkeeni, löytää sitten uudelleen kun aika on tarpeeksi unohtanut) Ei ole toinen perääni huutelemassa, sanomassa että hei olenkin odottanut. Mutta ei se mitään, olen jo katsellut maailmaa uusin silmin, etsivin silmin ja nähnyt taas itseni säkenöivän elämää. En murene moisista,
olen paljon olen vahvempi kuin ulkopuolisen silmät näkevätkään.



tiistai 13. syyskuuta 2011

Tänään sydämeni oli kevyt ja elämä vallan kaunis

                                        Toisia on vain niin käsittämättömän helppo rakastaa.





Kerään taskut täyteen omenia ja tunnen hetken olevani taas kuin pieni lapsi riemussaan.

Surusta iloksi, tänään toinen toi mukanaan auringon ja vei sen päiväkausia kestäneen riitämättömyyden tunteeni mennessään, toi kepeyden vain tullessaan.

Mikä huolettomuus sisälläni (!)

Siinä olisin voinut uinua ikuisuuden, keltaisen huoneen pehmeässä valossa, kotoisaan nurkkaan käperrytään ja muistellaan lapsuuden hetkiä, niitä sun näitä elämän hulppeita ja nauran enemmän kuin aikoihin. 

ps. toinen vältteli kameraa parhaimpansa mukaan, joten siksi vähän minä-keskeistä menoa... (hah niinkuin ei muuten yleensä olisi...)

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Huoneeni on yksi kaaos, tänne on helppo piiloutua maailmalta kaiken sekaan, sekoitella omia ajatuksiaan, käpertyä matolle ja vähän tsiigailla mielenmaisemiaan. Miten käyttäisi aikaansa hyvin, mietin, tänään olisi ollut ne 100-aamua bileet. En mennyt. En kaipaa sellaista teinihelvettiä. Tai sitten olen vain vähän laiska. Ehkäpä jälkimmäinen.

Se on vain pelko, sanot, halaat lempeästi, kietoudun turvaasi. Toisen kanssa nauretaan sängylläni, pieni kotoisa kasa. Kietoudun siihen turvan tunteeseen, älä katoa koskaan. Siinä on niin kevyttä olla. Ajatukseni menettävät painoaan teidän oikeiden ihmisten kanssa, niin teidän, on helppo unohtaa mikä elämässä voisi olla onnetonta. (ainahan sitä voisi) Tiedän miten helposti voisin vieläkin hukkua niihin, hetkittäin tipahtelen maailmoissani liian syvälle, mutta niin hetkiä hetkiä vain. Ei kaikkea voi hallita.

Tai miksi löysin itseni yksi ilta istumasta sieltä missä oli joskus kevään suloinen huuma, minä siinä toisen lävitse vahvempana kuin kenties koskaan. Ja yhtäkkiä onkin syksy ja siitä hetkestä tuntuu olevan järjetön ikuisuus, ei se tunnu enää omalta muistoltani, lipunut niin kauas kaikki se. Käperryn hetkeksi siihen, kuuntelen sen yhden biisin ja itken vähän, sitä hetkellistä onnettomuuttani ja toisaalta vain sitä miten säälittävää istua siinä märällä ruohomättäällä piemässä, olevinaan kohtaamassa tunteitaan, kelaten kaiken lävitse, sekunti sekuntilta sana sanalta ja hipaisu kämmenessäni, tunnen, viimeisen kerran, kuiskaan hiljaisen lupauksen mielessäni. Ja vaikka kuinka odottaisin, se toinen ei ilmestyisi sinne enää. Toisilla kun on tapana rullata eteenpäin, kun sanotaan että heihoi kiinosta ei.

Lähtiessäni kuitenkin tajuan jatkaneeni eteenpäin. Se oli vain pieni takapakki, hetken kaipuu takaisin. Ei tässä muuta.

torstai 1. syyskuuta 2011

Elämää vain, kipeistäkin eteenpäin pötkitään

Pitkin töölönlahtea kävelen, vailla määränpäätä haahuilen, ei väliä minne, tahdon vain mennä eteenpäin. Tuntuu hyvältä vain mennä kohti jotakin. Reppu selässä oloni on kotoisa ja hetken tuntuu siltä että kaikki on siinä kohdallaan. Oivallus sisälläni. Että mun paikkani on siellä missä ikinä olenkin. Mä kuulun tänne sittenkin ja olen osa kaikkea sillä pienellä olemassaolon hipauksellani.


Syksyn pehmeä aurinko silmilläni, puistosta kuulen lasten naurua, pieniä suloisia elämän alkuja, ajattelen ja heitän ilmaan toiveen että niistä kasvaisia onnellisia, että tulisi hyvä elämä. Ja yhtäkkiä mieleni täyttää mieletön lempeys ja rakkaus niitä katsellessani. Niistä pienistä elämistä, niistä voi tulla vielä mitä tahansa. Niin moneen suuntaan voivat kasvaa, löytää niin monta merkittävää askelta matkan varrelta, muuttua vapaasti elämän mukana ja löytää itseään sen kaiken kautta aina uusin tavoin.


Ja hetkessä kuvat hukkuvat,- yhtäkkiä löydän ajatukseni siitä yhdestä ränsistyneen näköisestä miehestä joka kusee hymyillen turhia kainostelematta keskellä nurmea, hymyilyttää. Vaikka toisaalta, näky on enemmän suruisa, tai ei, ei ehkä se mitä näen siinä vaan se mitä sen kaiken takana on - humaltuneen maailman joka on ehkä vähän sumentanut sitä elämää kipupisteineen jonka joskus taakse jätti. Monta haurasta kohtaa varmasti jossakin syvällä. Mutta tänään en jaksa olla surullinen. Pyyhin ne kuvat mielestäni ja painan vain sen hymyn mieleeni. Silläkin on toivo vielä jossakin, aivan varmasti.

Matkan varrelta bongaan sen yhden sulokahvilan jonne mä olen aina ajatellut joskus meneväni, ja kun olen jo kävellyt ohitse, tajuan, että nythän voisi olla juuri se hetki. Ostan pallon jäätelöä ja palelen hiukan, mutta sisältä mun on lämmin olo.

Tuntuu hyvältä istua siinä, kuunnella vain maailman virettä, kuinka jossain laulavat vielä linnut kesästä, kohta jo eletystä kesästä, syksyn tulosta. Välillä hiljaisuus ilman virtaavaa musiikkia korvissaan, on paljaudessaan pelottavaa, niinkuin siinä kohtaisi kaiken jotenkin todemmin. Mutta pikkuhiljaa se oleminen alkaa tuntua hyvältä, en tarvitse niitä säveliä mieleni maailmoja täyttämään, paetakseni jotakin sisäistä paljauttani tai tuntemaan elämän hohtoa. En tarvitse siihen mitään mikä olisi itseni ulottumattomissa.

Rauttiksella soittaa joukko iloisia ihmisiä, yhdellä on harmonikka ja se nauraa, ihan oikeasti vain röhöttää siinä soittaessaan. Kaivan laukun pohjalta lantteja ja heitän niille. Ne ansaitsee siitä ilostaan sen ja paljon enemmänkin.Se yksi lempeästi hymyilee, hetken pysähdys siinä lämmössä, näyttää peukkua ja hymyilee vähän lisää, näytän peukkua takaisin ja sydämeni täyttyy onnesta.