tiistai 9. elokuuta 2011

Kiitos elämä

Mä pelkään tulevaa syksyä, pimeyttä jossa on helpompaa hukuttaa otteensa elämään ja jäädä tunteisiinsa loukkoon kuin siihen pimeään pussiin johon meidät puoleksi vuodeksi suljetaan, hektistä arkea ilman vapaita muuttuvia rytmejä ja tämä elämän huuma mitä vapaus tuo tullessaan - voi miten tulenkaan tätä vapautta kaipaamaan ; päiviä jotka täyteään elämyksiä etsien ja seikkaillen carpe diemin tahtiin. Mutta illat hämärtyy ja syksy lähestyy, päivä päivältä enemmän läsnä ja toisaalta niin ristiriitaiselta kuin kuulostankaan: tuntuu kuitenkin hyvältäkin irtaantua tästä sillä jotenkin syksy on aina merkinnyt mulle uutta alkua ja enemmän kuin koskaan, kaipaan sitä, puhdasta aukeamaa uusine mahdollisuuksineen

ja tämän kesän jäljiltä vahvempana ja hauraampana kuin koskaan. Kaksi ääripäätä yhdessä luo kummallisen  kokonaisuuden. Kohta tämä kaikki on vain kasa hajanaisia muistoja joihin liittyy enemmän kuin osaan edes sanoiksi pistää, onnesta suruun ja kaikki mahdolliset tunteet siihen päälle. Mutta kun mietin, niin kyllä vaan, voi oolalaa: tässä taisi olla kaikesta huolimatta elämäni kesä. Kesä joka piti sisällään enemmän kuin olisin osannut ikinä odottaa ja kaikki se on kasvattanut ja vahvistanut mielettömän paljon. Käteen jäi kasa muistoja ja peilistä katsoo ihminen joka tuntee olevansa rohkeampi kohtaamaan elämää haasteineen ja kaikkineen, ihminen joka on ehkä vihdoin ymmärtänyt oman arvonsa, oppinut katsomaan lempeämmin.

Ja ehkä se on kuitenkin loppuenlopuksi se mikä merkitsee, että vaikka kaikki hajosi hetkessä, tunteiltani vietiin toivo ennen kuin ehdin edes todella näyttää toiselle millainen on maailmani -  vaikka en löytänyt sitä rakkautta mitä siitä ihmisestä etsin ja luulin vihdoin löytäneeni (sen johon käpertyä hiljaa ja ajatella: tätä se rakkaus on) - niin kaiken sen kautta, opin ehkä vihdoin rakastamaan itseäni sen verran että jokapäiväinen elämä ei ole enää kamppailua itsensä kanssa.

Ja oikeastaan, hullua sanoa mutta suurin merkitys tässä on ollut juuri sillä ihmisellä jonka jäljiltä olen ollut enemmän hajalla kuin koskaan, kutistunut heikkoudessani ja tuntenut putoavani korkeammalta kuin ikinä - tai se miten rohkeita siirtoja ne tunteet sitä ihmistä kohtaan saivat itseni tekemään. Niin saatanmoisia kynnyksiä tämän kesän aikana ylitin ja niin monen muunkin asian kohdalla että hitto vie.

Yksi ihminen voi saada aikaan suuria muutoksia ja nyt en voi kuin hymyillä, pienesti kaivaten ajatella että olipa siinä onni. Hetken sain olla kuitenkin onnellisempi niissä kepeissä hetkissä kuin kenties ikinä ja kuitenkin, vaikka vieläkin muistoja yrittää työntää etäämälle tietäessään että kaikki se on vielä liian kipeää, että on yksi biisi jota en pysty kuuntelemaan pitäessään sisällään hetken jonka kauneus on niihin säveliin tarttunut kuin elävä filmi, niin ne muistot: vielä joskus on jotakin mihin palata. Sen yhden epäonnistuneen valokuvan ja niiden sävelien verran voin vuosienkin päästä palata siihen: katsoa sitä kuvaa hämyisestä yöstä ja muistaa miten onnellinen olin juuri siinä. Miten koko ympäröivä maailma tuntui pysähtyvän katseidemme hukkuessa toisiinsa, ja kuitenkin, ehkä se ei koskaan ollut toiselle mitään niin suurta, ehkei mitään todella merkityksellistä, mutta niin, "rakkaus on sokeaa", niinhän sitä sanotaan. Kenties sitä näki vain sen mitä tahtoi nähdä, todellisuus jonka tunteet värittivät.

Tasan kuukausi sitten olin särkyneempi kuin koskaan ja tänään kävellessäni taas sateisessa yössää kotiin, huomaan yhtäkkiä hymyileväni, pysähdyn ja samaan aikaan tekisi mieli itkeä ja nauraa, sillä tasan ensimmäistä kertaa hymy on taas siinä kasvoillani niin ja toistelen vain mielessäni: tästä on hyvä jatkaa. Kiitos elämä.



Ei kommentteja: