keskiviikko 3. elokuuta 2011

Vielä tulee se päivä kun tämäkään ei satu

Yön pimeydessä kääriydyn peiton syövereihin ja annan muistojen hukuttaa hetkeksi, vieressä uinuu toinen, ottaa kädestä kiinni kun tuntee että pelkään. Niin hyvin se tuntee, että puoliunissaankin aistii olemukseni häivähdykset, hiljaiset muutokset ja pakahduksen joka vyöryy sisälleni kun päästän irti.

Ja kun sävelet sukeltelevat sisälläni, tuntuu kuin hukkuisin niiden kauneuteen ja silti muistot niiden sisällä ovat vielä liian kipeitä pystyäkseni kellua niiden hetkien päällä kevyesti. Kerta toisensa jälkeen havahdun siihen miten muistot ovat tarttuneet joka puolelle, musiikkiin ja jokaisen tien kulmalla muistan jotakin siitä, ajatuksen tai varovaisen kosketuksen, katseiden syvyyden,

ja aamulla kun herään lokkien lauluun, muistan joka kerta sen yhden aamun kun toinen oli lähempänä kuin koskaan, hetki hauraampana kuin koskaan, peläten että pienikin liikahdus voisi särkeä sen kaiken. Jokin sitten särkikin, loppuenlopuksi.

Se oli yhden tarinan päätös. Ehkä uuden alku, mutta sen alun löytämiseen menee vielä aikaa. Ja kun toinen kysyy "pärjääthän sä?", nyökkään ja pidän vahvan ihmisen kulissit onnistuneesti päälläni.

On kuitenkin ollut heleitä hetkiä, joissa on unohtanut niiden tunteiden painon. Yöllisiä seikkailuja pimeällä ullakolla etsien tikkaita tähtitaivaan alle, löytämättä valokatkaisinta mistään, vatsat kippurassa nauraen, keittiön pöydällä joraten, hiljaisuutta jota ei tarvitse rikkoa sanoilla, hajoamista turvallisessa syleilyssä hauraampana kuin siinä sen toisen kanssa koskaan, pitkiä keskusteluja yön hämärässä suuremmista asioista kuin koskaan, illan viiletessä meille koko matkan hypellen että lähtis veri vähän kiertämään, Espan puistossa kepeästi auringon alla hyvän ystävän kanssa ihmisiä tarkkaillen ja elämää pienistä suuriin jakaen, Crepseillä hilpeitä kohtaamisia ja mutakakkua yön tunteina toisen kanssa nauraen lusikoiden,
elämän hetkiä, hetkiä jotka tuntuu elämältä parhaimmillaan

ei saa unohtaa sitä iloa sisältään, vaikka surulla voisi täyttää itsensä näinä hetkinä päästä varpaisiin, ikävöidessään. Elämässä on silti niin valtavan paljon. Vielä tulee se päivä kun tämäkään ei enää satu.

Ei kommentteja: