keskiviikko 31. elokuuta 2011

än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.














sunnuntai 28. elokuuta 2011

Ei mitään liian suuria, mitä jos nyt ihan elelis vain

Jokin on tässä on vähän herätellyt itseäni, saanut taas vähän voimaa elämääni. Ne yhdet sanat vähän kirpaisivat, mutta antoivat samalla potkun perseelle: eteenpäin nyt hittovie, tee jotakin, teen,elä ja mähän perkele elän. Niin ei kai sitä voi aina kaikkea vastuuta elämälleen heittää, aina vaan hokea että kylläjuu elämä kantaa ja tiididii kattellaan minne virta vie, jos ei itse pistä tikkuakaan ristiin. (Ohjakset on kuitenkin omissa käsissään.) Vaikka ei ,eihän se ole totta, mutta välillä kenties liian paljon lillun ja pyörittelen vain kaikkea käsissäni, kaikki aineket muutokseen ulottuvillani, kuitenkaan todella mitään tekemättä, niin helposti kun kaikki jää joskus ajatuksentasolle hyörimään, muistuttamaan siitä että elämä voisi olla enemmän jos vain antaisi sille mahdollisuuden.

mutta niin, tästä saa  lähteä jotakin uutta. Niinkuin sanotaan, loppu on uuden alku. Elämäni uudistus. Ei enää tyhjää sanahelinää, vaan todellisia muutoksia, ajatuksia joissa on voimaa muuttua todeksi. Mistä läheteä rakentamaan elämääni uusiksi, mitä purkaa ja mitä kehittää, mitä sitä ja tätä, pitää vain rajata vähän, sulkea osa omasta mielestään pois ja lakata ajattelemasta liikaa. Kiitos ja aamen hohhoi onpas taas hassu olo.


torstai 11. elokuuta 2011

Tuntureille mielensä mutkat unohtamaan, tuntemattomaan tiensä löytämään

Kaipaan pois, jonnekkin. Lähteä veks, maailman ääriin tai vaikka sitten löytää itsensä jostain Lapin tuntureilta porojen seasta. Kun vain pääsisi hetkeksi kaikesta kauas ja unohdus kaikesta täällä. Kaipaan yksinäisyyttä ja samalla pelkään yksinäisyyttä juuri nyt enemmän kuin mitään. Ihmisten kanssa ollessani, muutun levottomaksi ja oudoksi ja kun käperryn yksinäisyyteeni jota luulen kaipaavani, sisimpäni täyttää vain outo tyhjyys.

Enkä tiedä minne paeta, missä olisi vain kevyt olla. Missä tunteeni voisivat levätä ja ajatukseni unohtua, missä mieleni liikkeet voisivat edes hetken verraksi pysähtyä.

Viimeiset päivät oloni on ollut niin levoton ja samalla niin uupunut, uupunut tunteisiinsa ja kaikkeen, uupunut siihen ettei enää tunne mitään tai sitten tuntee liian paljon. Välimaastoa ei ole, vain ääripäät. Kaikki tulee ryminällä, ilosta suruun, impulsseja, hallitsematonta mielen virtaa.

Ehkä elän vain ja unohdan pakenemisen. Tunteet kohdataan ja eletään, sitten jatketaan. sitten joskus



tiistai 9. elokuuta 2011

Kiitos elämä

Mä pelkään tulevaa syksyä, pimeyttä jossa on helpompaa hukuttaa otteensa elämään ja jäädä tunteisiinsa loukkoon kuin siihen pimeään pussiin johon meidät puoleksi vuodeksi suljetaan, hektistä arkea ilman vapaita muuttuvia rytmejä ja tämä elämän huuma mitä vapaus tuo tullessaan - voi miten tulenkaan tätä vapautta kaipaamaan ; päiviä jotka täyteään elämyksiä etsien ja seikkaillen carpe diemin tahtiin. Mutta illat hämärtyy ja syksy lähestyy, päivä päivältä enemmän läsnä ja toisaalta niin ristiriitaiselta kuin kuulostankaan: tuntuu kuitenkin hyvältäkin irtaantua tästä sillä jotenkin syksy on aina merkinnyt mulle uutta alkua ja enemmän kuin koskaan, kaipaan sitä, puhdasta aukeamaa uusine mahdollisuuksineen

ja tämän kesän jäljiltä vahvempana ja hauraampana kuin koskaan. Kaksi ääripäätä yhdessä luo kummallisen  kokonaisuuden. Kohta tämä kaikki on vain kasa hajanaisia muistoja joihin liittyy enemmän kuin osaan edes sanoiksi pistää, onnesta suruun ja kaikki mahdolliset tunteet siihen päälle. Mutta kun mietin, niin kyllä vaan, voi oolalaa: tässä taisi olla kaikesta huolimatta elämäni kesä. Kesä joka piti sisällään enemmän kuin olisin osannut ikinä odottaa ja kaikki se on kasvattanut ja vahvistanut mielettömän paljon. Käteen jäi kasa muistoja ja peilistä katsoo ihminen joka tuntee olevansa rohkeampi kohtaamaan elämää haasteineen ja kaikkineen, ihminen joka on ehkä vihdoin ymmärtänyt oman arvonsa, oppinut katsomaan lempeämmin.

Ja ehkä se on kuitenkin loppuenlopuksi se mikä merkitsee, että vaikka kaikki hajosi hetkessä, tunteiltani vietiin toivo ennen kuin ehdin edes todella näyttää toiselle millainen on maailmani -  vaikka en löytänyt sitä rakkautta mitä siitä ihmisestä etsin ja luulin vihdoin löytäneeni (sen johon käpertyä hiljaa ja ajatella: tätä se rakkaus on) - niin kaiken sen kautta, opin ehkä vihdoin rakastamaan itseäni sen verran että jokapäiväinen elämä ei ole enää kamppailua itsensä kanssa.

Ja oikeastaan, hullua sanoa mutta suurin merkitys tässä on ollut juuri sillä ihmisellä jonka jäljiltä olen ollut enemmän hajalla kuin koskaan, kutistunut heikkoudessani ja tuntenut putoavani korkeammalta kuin ikinä - tai se miten rohkeita siirtoja ne tunteet sitä ihmistä kohtaan saivat itseni tekemään. Niin saatanmoisia kynnyksiä tämän kesän aikana ylitin ja niin monen muunkin asian kohdalla että hitto vie.

Yksi ihminen voi saada aikaan suuria muutoksia ja nyt en voi kuin hymyillä, pienesti kaivaten ajatella että olipa siinä onni. Hetken sain olla kuitenkin onnellisempi niissä kepeissä hetkissä kuin kenties ikinä ja kuitenkin, vaikka vieläkin muistoja yrittää työntää etäämälle tietäessään että kaikki se on vielä liian kipeää, että on yksi biisi jota en pysty kuuntelemaan pitäessään sisällään hetken jonka kauneus on niihin säveliin tarttunut kuin elävä filmi, niin ne muistot: vielä joskus on jotakin mihin palata. Sen yhden epäonnistuneen valokuvan ja niiden sävelien verran voin vuosienkin päästä palata siihen: katsoa sitä kuvaa hämyisestä yöstä ja muistaa miten onnellinen olin juuri siinä. Miten koko ympäröivä maailma tuntui pysähtyvän katseidemme hukkuessa toisiinsa, ja kuitenkin, ehkä se ei koskaan ollut toiselle mitään niin suurta, ehkei mitään todella merkityksellistä, mutta niin, "rakkaus on sokeaa", niinhän sitä sanotaan. Kenties sitä näki vain sen mitä tahtoi nähdä, todellisuus jonka tunteet värittivät.

Tasan kuukausi sitten olin särkyneempi kuin koskaan ja tänään kävellessäni taas sateisessa yössää kotiin, huomaan yhtäkkiä hymyileväni, pysähdyn ja samaan aikaan tekisi mieli itkeä ja nauraa, sillä tasan ensimmäistä kertaa hymy on taas siinä kasvoillani niin ja toistelen vain mielessäni: tästä on hyvä jatkaa. Kiitos elämä.



maanantai 8. elokuuta 2011

Hetki sinne ja tänne, nyt eteenpäin

Krunan yöisiä katuja päättömästi seilaten ja kyynelien sekoittuessa sadepisaroiden virtauksiin, kaikessa siinä surkeudessani, taidan olla loppuenlopuksi vain aika koominen näky (siinä haahuillessani litimärkänä kuin mikäkin rättipää.) Mutta neljän jälkeen yöstä en löydä muita yksinäisiä seilailijoita retkelläni ja humalan kieppuessa päässäni, totean mielessäni että tässä on taas niitä hetkiä johon tiivistyy nuoruus kaikessa surkuhupaisuudessaan. Miten suurelta ne asiat tuntuu nyt ja miten olematonta kaikki tämä joskus onkaan.

Yksi tunne sinne ja tänne, yksi sydänsärö hups ja hei. Miten katkeransuloista elämä onkaan. 

Mutta sitähän se elämä on: kauneus ja suru särkyvyydessään, kaikki niin haurasta ja kovin ohimenevää, hetki sinne ja tänne, monta hajoamista, itsensä kadottamista ja elämän hohdon hukuttamista - ja kuitenkin aina löydetään uusi toivo jostakin. Miten pienikin liikahdus voi saada suuria vyöryjä aikaan ja miten niin pienetkin asiat voi pitää sisällään suuret merkitykset.

Suoraan sanottuna mä olen aika helvetin kyllästynyt tunteisiini. Kyllästynyt tuntemiseen ja sisäiseen pauhuun. En jaksa kaivata enää mitään. Tahdon olla vain tässä ja unohtaa kaiken muun. Niin yksinkertaisia ajatuksia, mutta suuria toteutettavia.




keskiviikko 3. elokuuta 2011

Vielä tulee se päivä kun tämäkään ei satu

Yön pimeydessä kääriydyn peiton syövereihin ja annan muistojen hukuttaa hetkeksi, vieressä uinuu toinen, ottaa kädestä kiinni kun tuntee että pelkään. Niin hyvin se tuntee, että puoliunissaankin aistii olemukseni häivähdykset, hiljaiset muutokset ja pakahduksen joka vyöryy sisälleni kun päästän irti.

Ja kun sävelet sukeltelevat sisälläni, tuntuu kuin hukkuisin niiden kauneuteen ja silti muistot niiden sisällä ovat vielä liian kipeitä pystyäkseni kellua niiden hetkien päällä kevyesti. Kerta toisensa jälkeen havahdun siihen miten muistot ovat tarttuneet joka puolelle, musiikkiin ja jokaisen tien kulmalla muistan jotakin siitä, ajatuksen tai varovaisen kosketuksen, katseiden syvyyden,

ja aamulla kun herään lokkien lauluun, muistan joka kerta sen yhden aamun kun toinen oli lähempänä kuin koskaan, hetki hauraampana kuin koskaan, peläten että pienikin liikahdus voisi särkeä sen kaiken. Jokin sitten särkikin, loppuenlopuksi.

Se oli yhden tarinan päätös. Ehkä uuden alku, mutta sen alun löytämiseen menee vielä aikaa. Ja kun toinen kysyy "pärjääthän sä?", nyökkään ja pidän vahvan ihmisen kulissit onnistuneesti päälläni.

On kuitenkin ollut heleitä hetkiä, joissa on unohtanut niiden tunteiden painon. Yöllisiä seikkailuja pimeällä ullakolla etsien tikkaita tähtitaivaan alle, löytämättä valokatkaisinta mistään, vatsat kippurassa nauraen, keittiön pöydällä joraten, hiljaisuutta jota ei tarvitse rikkoa sanoilla, hajoamista turvallisessa syleilyssä hauraampana kuin siinä sen toisen kanssa koskaan, pitkiä keskusteluja yön hämärässä suuremmista asioista kuin koskaan, illan viiletessä meille koko matkan hypellen että lähtis veri vähän kiertämään, Espan puistossa kepeästi auringon alla hyvän ystävän kanssa ihmisiä tarkkaillen ja elämää pienistä suuriin jakaen, Crepseillä hilpeitä kohtaamisia ja mutakakkua yön tunteina toisen kanssa nauraen lusikoiden,
elämän hetkiä, hetkiä jotka tuntuu elämältä parhaimmillaan

ei saa unohtaa sitä iloa sisältään, vaikka surulla voisi täyttää itsensä näinä hetkinä päästä varpaisiin, ikävöidessään. Elämässä on silti niin valtavan paljon. Vielä tulee se päivä kun tämäkään ei enää satu.