keskiviikko 31. elokuuta 2011

än-yy-tee-nyt, elämä voi seisahtaa paikoilleen

Viimeiset päivät olen tuntenut olevani hukuksissa, ihmisten sessa kuin eksynyt pieni mustalammas. Elämästäni on kadonnut hetkeksi kaikki energiat johonkin ja yhtäkkiä oloni on vain aika välinpitämätön kaiken suhteen. Olen turtunut tunteiden kaaokseen, viimeiset puoli vuotta on ollut sitä kaaosta kokoajan, kauneimmillaan ja raastavimmillaan, repinyt itseäni kappaleiksi ja hetkiä kun ei ole voinut antaa itsensä uskoa mihinkään, seissyt pakahtuneena tyhjyydessä kaikessa siinä epätietoisuudessaan ja kaikki se muu. On kai ihan hyvä että välillä on tasapaksuja kausia, sillä pidemmän päälle tunteminen vie kaikki voimat mennessään.

Kokoajan tekisi mieli olla vain käpertymässä itseensä, omiin tuttuihin maailmoihinsa, sulkea koko se ympäröivä maailma ulkopuolelleen ja käpertyä omaan pieneen lämpöiseen koloonsa peittojen syövereihin ja sulkea silmänsä, leikisti unohtaa kaikki se mitä ei tahdo olevaksi tai olemattomaksi muistaa, tukahduttaa todellisuus jossa kaikki on taas vähän liian sekavaa. Olen lukenut myös paljon, elämän hallinnasta, hyväksymisestä, meditaatiosta ja monta tovia hiljaa hengitän sisään ja ulos, ja ainoa mille annan tilaa niissä hetkissä on se mitä on vain juuri siinä käsillä. Ja aina kun vain satunkin eskymään muistoihini, tarrautumaan kipukohtiini ja hukkumaan niihin syviin koloihin, ravistelen itseni irti kiireesti ja tarraan johonkin mikä pitää kiinni siinä läsnä olevassa.

Mä en jaksa etsiä enää syitä tai selittää itseäni, pyrkiä löytämään kaikesta järkeä ja jokaiselle tuntemukselleni merkitystä. Miksen voisi joskus vain irrottaa, olla hetken vain pieni ja heikko, järjetön sekamelska, hukassa hetken ja löytyä sitten taas uudelleen, uudella tavalla kun sen aika on, itkeä tunteensa, sen sijaan että yrittäisi jotenkin todistella itselleen olevansa vahvempi, parempi hallitsemaan itseään.

Oli tässä yksi suloisen kevyt ilta, elämän heleys, kun hetkeksi antoi muun unohtua, mielen pauhujen pysähtyä. Monta tuntia vain istutaan, aistitaan, katsellaan ja kuunnellaan, ilta hämärtyy ja kaikki muuttuu kauniimmaksi kokoajan.














torstai 11. elokuuta 2011

Tuntureille mielensä mutkat unohtamaan, tuntemattomaan tiensä löytämään

Kaipaan pois, jonnekkin. Lähteä veks, maailman ääriin tai vaikka sitten löytää itsensä jostain Lapin tuntureilta porojen seasta. Kun vain pääsisi hetkeksi kaikesta kauas ja unohdus kaikesta täällä. Kaipaan yksinäisyyttä ja samalla pelkään yksinäisyyttä juuri nyt enemmän kuin mitään. Ihmisten kanssa ollessani, muutun levottomaksi ja oudoksi ja kun käperryn yksinäisyyteeni jota luulen kaipaavani, sisimpäni täyttää vain outo tyhjyys.

Enkä tiedä minne paeta, missä olisi vain kevyt olla. Missä tunteeni voisivat levätä ja ajatukseni unohtua, missä mieleni liikkeet voisivat edes hetken verraksi pysähtyä.

Viimeiset päivät oloni on ollut niin levoton ja samalla niin uupunut, uupunut tunteisiinsa ja kaikkeen, uupunut siihen ettei enää tunne mitään tai sitten tuntee liian paljon. Välimaastoa ei ole, vain ääripäät. Kaikki tulee ryminällä, ilosta suruun, impulsseja, hallitsematonta mielen virtaa.

Ehkä elän vain ja unohdan pakenemisen. Tunteet kohdataan ja eletään, sitten jatketaan. sitten joskus