sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.















3 kommenttia:

iida kirjoitti...

Oi oi Soffu oot ihana! Oli ihan mahtava viikonloppu kyllä.

(Ja nää kuvat on söpöjä, napsin blogiini käykö?)

<3

Sofia kirjoitti...

hehee, kiitos ITSEPPÄHÄN! ja senkus senkus

karkki kirjoitti...

oi!