Ja kun käännän selkäni lähteäkseni (taas paetakseni sitä eksynyttä olemustani ihmisten puheensorinoiden sekaan hukkuen), tunnen kuinka joku tarrautuu kiinni olkapäästäni ja kyynelien tulvahtaessa silmistäni ennen kuin muurini ehtivät väliin, toinen rutistaa hellästi kainaalonsa ja kaikki tulee kuin ryminällä ulos. Ja yhtäkkiä tajuan,
siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.
Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.
Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee
Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.
"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen."
siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.
Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.
Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee
Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.
"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti