sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Varovasti ettei haihdu ilmaan






Hajanaisia ajatuksen pätkiä, välähdyksiä sisälläni, unelmiini kevyesti hukkuen 
kun suljen silmäni, vatsanpohjassani hykertelee ihanasti
kaikki on juuri nyt niin kauniisti sekavaa
etten jaksa edes yrittää etsiä sanoja sisältäni
liian hauraita tunteita, osatakseni sanoittaa
mutta elämän-huuma, taidan tietää mitä se on,
siinä yön hiljaisuudessa, yksinäisyydessäni käpertyneenä laiturin päähän 
ilmassa sateen tuoksu joka saa luonnon hehkumaan ja ainoa mikä täytttää hiljaisuuden ovat linnut jossain kaukana laulaen, ja mielessäni vain kepeän suloiset ajatukset
kun kaikki on hetkessä kiinni, läsnäolon kietoutuessa ympärilleni ja vangitsee elämän kauneuden sisälleen. Kaikki on pysähtynyt paikoilleen 
ja siinä auringon noustessa hiljalleen, hetken sisälläni pauhuaa ja raivoaa kaikki se mikä on niin pitkään pakahduttanut,
heittelen turhia painoja kyynelien mukana,
tuntuu että jätän jotakin taakseni ja raivaan tilaa uudelle vahvuudelle,
sillä eihän tässä ole enää se heikko ihminen jota joskus satutettiin
aika on muuttanut ja unohtanut
leikitään niin ainakin
(sillä eikö se niin ole että kun oikein uskoo hyvään alkaa kaikki muodostua oikeinpäin?)
tässä on jotakin mistä ainakin lähteä rakentamaan
ja yhtäkkiä mieleni on hetkessä levollisempi kuin aikoihin
toiveikkaampi kuin moniin toviin

ehkäpä ehkäpä, unelmailla on ainakin kiva sisustaa mielensä maisemia.


Viikko etäällä omasta elämästä, eristyksissä uusien outojen ihmisten kanssa keskellä metsää, muodostaen oman pikku-maailmamme, teki loppuenlopuksi tosi hyvää.