Tuulahdus elämästä ja vapaudesta, kaikesta siitä ja vähän siitä sun tästä

Kasoittain pieniä unelmia hento sydän pullollaan. Mitä tehdä niillä kaikilla äärettömyyksiin asti ulottuvilla unelmillaan jos niitä ei koskaan uskalla todellisessa elämässä kohdata. Kaikki vaan kelluu mielessäni ja pyörittelen ikuisuuksiin asti sitä entä jos entä jos, muttei askeltakaan eteenpäin. Jään seisomaan hiljaa paikalleni kun pitäisi puhua ja kun voisi olla lähellä vielä vähän pidempää, karkaan kauemmaksi. Entä se kaikki mistä ei osaa päästää irti, kun pitäisi muttei päästä kuitenkaan. Välillä sanat on helppoja, mutta teot vaikeita. On helppo päättää muuttuvansa, mutta vaikeasti toteutettavissa. Menneisyys roikkuu usein aivan liian tiukassa ja ne haavat eivät katoa antaessaan kaiken sen elää vielä liian paljon, määritten nykyisyyttäni ja itseäni, minkä olisi kuulunut jäädä ajan jalkoihin jo ajat sitten.

Mutta siinä istuessamme Tuomiokirkon portailla auringon häikäisten ja lokkien viheltäessä ympärillämme, en mä osaa pelätä ja sanoja tulvii. Kaikki kietoutuu sen yhden hetken ympärille, koko pieni suuri elämäni ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin vain kumman yksinkertaiselta. Ollaan tässä vaan, eikä kiirettä minnekkän. Jos mä lopettaisinkin pelkäämisen ja elämäni todellisen kohtaamisen pakenemisen? Ainakin just nyt, kaiken ollessa keväisen kepeää ja onnellinen olo, se tuntuu ajatukselta jonka voisi vaikka toteuttaa. Ehkä mä vielä heittäydyn tunteideni vietäväksi ja uskallan päästää toisen lähelle, nähdä koko sen oudon maailmani.