tiistai 31. toukokuuta 2011

Elää vain

Miten koko olemukseni täyttyy sydämeni sykkeestä ja siitä tietoisuudesta kun kädet löytävät toisensa piilossa muiden maailmalta, vaivihkaa, kuin kuplan sisällä ja kaikki tuntuu kauneudessaan niin hauraalta että pelkään sanojen särkevän jotakin. Hetkeen huumaan tuntuu hyvältä heittäytyä ja sydämessäni versoo taas toivo askeleesta eteenpäin
ja vaikka yksi kolhu jättää jälkensä, voi muutama hellä katse korjata paljon.

Ja mitäs tähän päivään....mieli iloa pullollaan, vesisotaa, naurua ja letkeät juttutuokiot Espalla yhden kaverin kanssa auringon leikkiessä kuuropiilosta pilvien kanssa. Elämä tuntuu hymyilevän enkä mä pelkää niin paljon kuin hetki sitten. Kaikki tuntuu selkeämmältä ja vaikka ilmassa väreilee taas epätietoisuus seuraavasta, juuri nyt on hyvä olla, kellua siinä kutkuttavassa odotuksen tunteessa ja elää vain.



tiistai 17. toukokuuta 2011

kadotettuja

Miten tukahduttava voima pelolla onkaan. Päivä päivältä kutistun pienemmäksi ja tunnen olevani kykenemätömämpi ottamaan askeltakaan minkään suhteen. Ihan oudoista asioista on kasvanut suuria kynnyksiä. Sitä kaipaisi vaan kauniita sanoja, syviä katseita ja helliä halauksia. Liian paljon kaipuuta ja toiveita rakkaudesta. 

Voisin piiloutua muutamaksi päiväksi maailmalta omaan pikku kolooni unelmoimaan ja unohtamaan todellisuuden painon. 

"Maailma on yhä se sama lumoava paikka kuin silloin kuin olit pikku tyttö" lukee seinälläni ja niihin sanoihin yritän uskoa päivästä toiseen, niiden voimalla yritän nähdä maailman ja kaiken, samalla tavalla häkeltyen kuin se pieni tyttö sisälläni joka osasi aistia elämän kauneutta jokapuolella. Ei se ole mihinkään unohtunut, siellä se on edelleen muistuttamassa siitä miten pienikin voi olla suurta, mutta välillä vaan unohdan.

Viime aikoina mä en vain oo osannut uskoa, en itseeni enkä unelmiini. Saati sitten mihinkään ylempään (hengellisiä asioita meinaten) - tosin sitä uskoa en ole koskaan vielä löytänytkään ,ja välillä ihan oikeasti tuntuu että jos sitä osaisi uskoa ylempiin voimiin tai miten niitä nyt tahtookaan kutsua, voisi sitä ehkä löytää vähän lisää merkitystä elämälleen, ehkä vähän enemmän balanssia. Mutta tunnen itseni liian hyvin ja tiedän että sellaisiin asioisin mä en osaa uskoa, niitä mä en osaa nähdä todellisina vaikka kenties pieniä hetkiä joskus tahtoisinkin. Mutta usko elämään ja siihen että se kannattelee kyllä, ah mikä klisee, voi kyllä juu, mutta siihen on hyvä uskoa.


lauantai 14. toukokuuta 2011

Tuulahdus sisälläni

Kun kaikki ympäriltäni katoaa, sanoihin sakeisiin ja kasvoihin joista ei tunnu tuntevan yhtäkään. Yhtäkkiä kaikki on yhtä sumua ja minä tunnen olevani yksi unohtunut palapelin palanen, sekoittuneena ympärilleni, itseni ulkopuolelle, rippeinä ripoteltuna, vain välähdyksin todellisuudesta
 ja ääneni kaikuu itseni ulopuolella ja nauruni on etäistä. Eksynyt pieni ihminen.Välillä tuntuu kuin ajatukset karkaisivat mielestäni, jäljelle jääden vain hassu pieni tyhjiö vailla sanoja, kaihoisa katse kaukaisuuteen ja unelmat joita elän muiden lävitse, katselen kuinka ne kaksi hukkuu toistensa katseisiin ja tunnen taas sen järjettömän rakkauden kaipuun sisälläni.

Muutama kupliva kulaus vatsan pohjassa ja ne nauravat kasvot vieressäni jotka sanoo lämpimiä sanoja. Ehkä mä kuulun tänne sittenkin, ehkä turhaan pelkään jääväni muiden varjoihin ja että ihmiset näkisi mut niinkuin mä itse näen. Euroviisut pyörii isolta kankaalta ja mulla on mukava pieni sohvan nurkka johon käpertyä.

Pieni hymyn häivähdys kasvoillani ja joku tavoittaa katseeni. Oho hups, ja kysyvä ilme. En osaa vastata siihen, joten helpompi kai väistää.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Ja mä mietin: ehkä tässä on muutos, ehkä huomisesta lähtien mä elänkin näin








Pienistä hetkistä, voi syntyä sydämeeni jotakin suurta ja merkityksellistä, kokemus rakkauden äärettömyydestä ja siitä että vaikka jokainen hetki ei loista - vaikka elämä itsensä kanssa on jatkuvaa kamppailua ja sosiaalisiapaineita jotka lyttää alleen, hyväksynnän hakemista, liikaa pelkoja ja painavia ajatuksia,
 niin ainakin on ne ihmiset joille sitä osaa joskus loistaakkin ilman että tarvitsee yrittää piilottaa jotakin itsestään, pienten välähdysten verran, mutta se on alku ja siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Eilen vietin tunteja toisen kanssa jutellen, jakaen sellaisia asioita mitä en kuvitellut pystyväni koskaan kenellekkään jakamaan, ja yhtäkkiä löysin sanat, niihin tunteisiin mitä en ole osannut selittää edes itselleni ja jätin kahleeni, tapani tarkkailla itseäni ulkopuolisin silmin ja jossain vaiheessa havahduin yhtäkkiä siihen miten onnellinen olo mun oli, miten hyvältä tuntuu päästää joskus irti. Vapaus ja tunne siitä että on hyvä, enemmän kuin yleensä osaa itsestään antaa - se tuntui häkellyttävän merkitykselliseltä. Miten pienessä ajassa sitä on toinen päässyt kurkistamaan syvimpään mieleni kolkkaan ja jollain tavoin ehkä saanut näkemään itseni paremmin.

ps. tuntuupa taas muuten siltä että täällä on harvinaisen kuollu meininki. ehkä oon alkanut taas vähän toistamaan itseäni liikaa. niin, niin taitaa elämäni toistaa itseään ja tunteet sisälläni, ehkäpä siksi. ehkä voisin alkaa kirjoittelemaan jostakin muustakin. kovin itsekeskeistä tää meininki. tosin mitäpä muutakaan voisin alkaa täällä jakamaan kuin omaa elämääni....joo huoh nyt lopetan selittelyn. omaksi iloksenihan mä näitä kirjottelen.. 


torstai 5. toukokuuta 2011

Tuulahdus elämästä ja vapaudesta, kaikesta siitä ja vähän siitä sun tästä

Kasoittain pieniä unelmia hento sydän pullollaan. Mitä tehdä niillä kaikilla äärettömyyksiin asti ulottuvilla unelmillaan jos niitä ei koskaan uskalla todellisessa elämässä kohdata. Kaikki vaan kelluu mielessäni ja pyörittelen ikuisuuksiin asti sitä entä jos entä jos, muttei askeltakaan eteenpäin. Jään seisomaan hiljaa paikalleni kun pitäisi puhua ja kun voisi olla lähellä vielä vähän pidempää, karkaan kauemmaksi. Entä se kaikki mistä ei osaa päästää irti, kun pitäisi muttei päästä kuitenkaan. Välillä sanat on helppoja, mutta teot vaikeita. On helppo päättää muuttuvansa, mutta vaikeasti toteutettavissa. Menneisyys roikkuu usein aivan liian tiukassa ja ne haavat eivät katoa antaessaan kaiken sen elää vielä liian paljon, määritten nykyisyyttäni ja itseäni, minkä olisi kuulunut jäädä ajan jalkoihin jo ajat sitten.

Mutta siinä istuessamme Tuomiokirkon portailla auringon häikäisten ja lokkien viheltäessä ympärillämme, en mä osaa pelätä ja sanoja tulvii. Kaikki kietoutuu sen yhden hetken ympärille, koko pieni suuri elämäni ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin vain kumman yksinkertaiselta. Ollaan tässä vaan, eikä kiirettä minnekkän. Jos mä lopettaisinkin pelkäämisen ja elämäni todellisen kohtaamisen pakenemisen? Ainakin just nyt, kaiken ollessa keväisen kepeää ja onnellinen olo, se tuntuu ajatukselta jonka voisi vaikka toteuttaa. Ehkä mä vielä heittäydyn tunteideni vietäväksi ja uskallan päästää toisen lähelle, nähdä koko sen oudon maailmani.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Rakkauspakkaus

Pienet kadut ja kiveyksillä kyyti on pomppuista, Kallion boheemissa maailmassa pyöräilen hallitsemattomasti tien laidasta laitaan ja mietin tulevaa kesää, sulokasvoja, häilyvät hetket illan hämärässä, tanssin pyörteissä Alppipuiston täyttyessä teknon jumputuksesta ja hymyilevät kasvoni, pisamat nenälläni, hersyvät naurun pyrskähdykset ympärilläni, skumppapullo toisessa kädessäni heiluen musiikin tahtiin ja sävelet virtaavat sisälläni. Hetkiä kesiltä, sadepisaroiden muodostaessa virtauksia pitkin teltan seiniä, liikkuvat muuttaen muotoaan tuulen mukana, hymyilen kyynelien seasta, ulkona taitaa salamoida ja jossain kaukana soi bongot ja afrikan musiikin värit, tuttujen ja tuntemattomien äänten seassa.

Aurinko ei ole tänään lämmin, mutta sisäisesti mun on kyllä lämmin lämmin olo, mielessä kasa kauniita hassuja suloisia kepeitä muistoja.










Tänään on velmuillut, roikkunut iltaan asti koulun käytävillä joristen ja naurumme kaikuen pitkin hiljaisia käytäviä, suunitellaan yhteistä Amsterdamin reissuamme ja puhutaan vähän rakkaudesta, josta me jaksettaisiin jauhaa varmaan maapallon ympäri ja yli, ties kuinka äärettömyyksiin asti. 

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

sanoja vailla

Juostaan nauraen sateelta piiloon ja keinutaan katsellaan kuinka räntää putoaa taivaalta, takatalvi täällä juhuu. Enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Noei onneksi ei. Tupakan savua siellä oudoilla kulmilla, toisen katse eksyen kaukaisuuteen ja mä kysyn mitä mielessä. Noita pisaroita vaan mietin, se vastaa poissaolevasti. Skootterin tuulessa tunnen vapauden ja tuntuu kuin voisin vauhdin mukana vain heittää kaikki ne elämän monimutkaiset kuviot tuulen vietäviksi.

Kadun kulmalla bongaan tutut kasvot jostakin, mutta ennen kuin ehdin saada muistosta kiinni ehdin jo unohtaa, taakse jäi sekin.

Illalla laahustan kotiin viitisen kilometrin verran outo paino sisälläni. Miten sinisilmäinen taas olinkaan, antaessani taas itseni kuvitella sen yhden hetken verran jotakin täysin todellisuuden ulkopuolelta. Sinne jäivät kasvot, menneisyyden pettymyksien sekaan ja mielessäni vihlaisee, sanat kaukaa särähtävät vieläkin. Monet kasvot joista jokaiset muistuttavat itseäni ihan vääristä asioista. Pieni hölmöläinen.

ps. vappu oli muuten ihan miellettömän ihana. hilpeyttä ja onnea tulvillaan.