torstai 7. huhtikuuta 2011

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa onaika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.








Ei kommentteja: