lauantai 23. huhtikuuta 2011

katsoisit kauniisti, korjaisitko haavani?

Kahden aikaan yöllä löydän itseni Tuomikirkon portailta kyynelehtien, ympärilläni pysähtynyt kaupunki ja hiljaisuus ympärilläni väreillen, joka saa kaiken näyttämään samalla sekä niin kauniilta että tyhjän kolkolta. Aivan liian hitaat minuutit ja katse joka ei tiedä mitä etsii, mutta etsiipä kumminkin. Ajatukseni ovat yksi solmu ja yhtäkkiä mun tulee järjetön ikävä lapsuutta, kun voisi olla taas pieni ja viaton, niitä aikoja kun ei vielä osannut kaivautua ajatuksissaan liian syvälle, aikoja jolloin ei vielä yrittänytkään etsiä itseään tai elämän merkitystä tai mitään suurta ja abstraktia kun kaikki oli vain hetkessä, enempää vaatimatta ja sanat oli helppoja koska ei osannut miettiä seurauksia liian pitkälle. Aikuisuus pelottaa, ihan helvetisti.

Kävellessäni kotiin jään juttelemaan erään vastaantulijan kanssa, se kysyy miksi silmissäni on kyyneliä ja mä vastaan vain hämmentyneenä että kai siksi että välillä elämä tuntuu vähän surulliselta, hetkittäin. Humala kieppuu päässäni ja sanat tulvivat suustani, sille täysin ventovieraalle miehelle ja tietysti piti taas mennä se numerokin antamaan. Ihan vain siksi että tässä taitaa olla yksi ehkä maailman sinisilmäisin ihminen, joka tahtoo uskoa aina ihmisten hyvyyteen, tahtomatta nähdä taka-ajatuksia sanojen takaa, jotka ne eivät ehkä enää olekkaan yhtä kauniita ja viattomia niinkuin ne sanat kun toinen sanoo että näkee mussa paljon kauneutta ja tahtoo nostaa pystyyn.





Mutta mä kaipaan niitä sanoja. Rakkautta ei voi lähteä tosta vaan etsimään ja löytämään, mutta aina löytyy niitä joille voi edes pienen hetken olla jotakin. Vaikka ei, enhän mä ole sellainen, silti, ehkä haluaisin oppia olemaan. Olemaan välillä huolettomampi ja ottamatta asioita liian suurella tunteella. Ei kaikella tarvitse olla merkitystä ja kuitenkaan, en osaa elää etsimättä niitä merkityksiä, sillä niitä luomalla, kaikesta tulee vähän ihmeellisempää.



1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

lupaavasti