lauantai 23. huhtikuuta 2011

katsoisit kauniisti, korjaisitko haavani?

Kahden aikaan yöllä löydän itseni Tuomikirkon portailta kyynelehtien, ympärilläni pysähtynyt kaupunki ja hiljaisuus ympärilläni väreillen, joka saa kaiken näyttämään samalla sekä niin kauniilta että tyhjän kolkolta. Aivan liian hitaat minuutit ja katse joka ei tiedä mitä etsii, mutta etsiipä kumminkin. Ajatukseni ovat yksi solmu ja yhtäkkiä mun tulee järjetön ikävä lapsuutta, kun voisi olla taas pieni ja viaton, niitä aikoja kun ei vielä osannut kaivautua ajatuksissaan liian syvälle, aikoja jolloin ei vielä yrittänytkään etsiä itseään tai elämän merkitystä tai mitään suurta ja abstraktia kun kaikki oli vain hetkessä, enempää vaatimatta ja sanat oli helppoja koska ei osannut miettiä seurauksia liian pitkälle. Aikuisuus pelottaa, ihan helvetisti.

Kävellessäni kotiin jään juttelemaan erään vastaantulijan kanssa, se kysyy miksi silmissäni on kyyneliä ja mä vastaan vain hämmentyneenä että kai siksi että välillä elämä tuntuu vähän surulliselta, hetkittäin. Humala kieppuu päässäni ja sanat tulvivat suustani, sille täysin ventovieraalle miehelle ja tietysti piti taas mennä se numerokin antamaan. Ihan vain siksi että tässä taitaa olla yksi ehkä maailman sinisilmäisin ihminen, joka tahtoo uskoa aina ihmisten hyvyyteen, tahtomatta nähdä taka-ajatuksia sanojen takaa, jotka ne eivät ehkä enää olekkaan yhtä kauniita ja viattomia niinkuin ne sanat kun toinen sanoo että näkee mussa paljon kauneutta ja tahtoo nostaa pystyyn.





Mutta mä kaipaan niitä sanoja. Rakkautta ei voi lähteä tosta vaan etsimään ja löytämään, mutta aina löytyy niitä joille voi edes pienen hetken olla jotakin. Vaikka ei, enhän mä ole sellainen, silti, ehkä haluaisin oppia olemaan. Olemaan välillä huolettomampi ja ottamatta asioita liian suurella tunteella. Ei kaikella tarvitse olla merkitystä ja kuitenkaan, en osaa elää etsimättä niitä merkityksiä, sillä niitä luomalla, kaikesta tulee vähän ihmeellisempää.



keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

en löydä oikeita sanoja

Kaikki tuntuu vähän liian monimutkaiselta ja mä oon sotkeutuneena ajatuksiini ja tunteisiini, loukussa pääni sisällä törmäten kerta toisensa jälkeen samoihin seiniin. Mistä löytää se tasapaino? Aamulla herätessäni toivon vaan ettei tarvitsis lähteä sinne missä sitä tuntee itsensä pienimmäksi. Jospa sitä vain osaisi loistaa kaiken sen massan lävitse, eikä jäädä muiden jalkoihin lyttääntymään.


maanantai 11. huhtikuuta 2011

Haahuilujen päivä

 Koko päivän onnetonta kehää pääni sisällä kiertäen, hakaniemen rannassa kaihoisa katse sumuisessa keväässä, askeleiden ja ajatusten paino. Vastauksia sisältäni etsien,  syvempiä merkityksiä eleiden takaa yrittäen tavoittaa ja nähdä itseni niiden rakastavien katseiden lävitse, mutta kaikki lyö tyhjää ja kaikki on taas tuntunut kaikessa kevään huumassa ja muiden hymyissä aika tyhjältä.

Ihan sama miten mä olen, tunnun olevan vähän vinksallaan tai päässäni, niin kaikkihan on vain pääni sisällä. Ulkopuolisin silmin näkyisi varmaan jotain muuta. Mutta välillä sitä on hukassa ja tuntuu hapuilevan kaikessa mitä tekee.


torstai 7. huhtikuuta 2011

Hetken kevyt kosketus ja paino rinnassani

Välillä mietin että mitä järkeä tässä kaikessa onaika vaan kiitää järjettömällä vauhdilla ja liian monta hetkeä eletään ja unohdetaan. Mitä järkeä on lähteä mitään luomaan ja saavuttmaan kun kaikki on kuitenkin loppuenlopuksi vain niin helvetin särkyvää ja haurasta. Pienessä hetkessä voi särkyä jotakin sellaistakin mitä on vuosia rakentanut. Vankkakin pohjarakennelma voi pettää jalkojen alta, jättäen vain tyhjyyden tilalleen, kysymysmerkit ilmaan leijumaan.

Ja yhtäkkiä sitä huomaa huutelevansa menneisyytensä perään, täynnä määrittelemätöntä katkeruutta ja haikeutta kauneudessaan ja harmaudessaan. Seisoessani  siinä sateessa, keskellä ihmisten vilinää, ehtii yhden pienen minuutin tai kahden aikana käydä mielessäni niin monta muistoa, välähdyksiä kaukaa toisiinsa sekoittuneena enkä ihan tiedä mitä kaikki se sisälläni herättää. Ja niin se koko se pienisuuri menneisyyteni vilahtaa silmissäni.

Suru ja onni sekoittuneena toisiinsa, sisälläni muljahtelee ikävä, rakkaus ja viha, lämpö ja lempeys, epävarmuus ja sumuisat tunnekiemurat. Kaikki ne toiveet, hajotetut unelmat, rutatut kirjeet pöytälaatikossani sanomattomine sanoineen ja pelkoineen, kylmät katseet ja turvalliset syleilyt, lapsuuden kepeät kesät ja mökkilaituri jossa kuluttelin tunteja katsellen taivaan värejä illan hämärässä, automatkat iskelmäradin soidessa, muutokset jotka tapahtuivat liian nopeasti pystyäkseen sulattelemaan, lupaukset jotka uskosta meihin huolimatta haihtuivat ilmaan tosta vaan, vanhan kellarin tuoksu jota kierrettiin pienenä ympyrää kun leikittiin mörköä pimeässä, toisen lämmin halaus ja kauniit sanat, kohtaamiset ja kaipaukset,

suudelmat kevään auringossa kauan sitten, sydän selässäni, toisen lämpö lähelläni,
väistetyt totuudet ja paetut mahdollisuudet helisevät silmissäni, elämäni, kaikkine sävyineen. Miten yhden pienen hetken sisälle ehtiikään mahduttaa sellaisen kasan tunteita ja elämää? Ja vielä ihmeellisempää on se miten yhden elämän sisälle voi mahtua niin paljon, samalla kaikki se tuntuu niin tärkeältä ja kuitenkin on niin paljon sellaista mikä on vain eikä sano mitään. niin paljon sellaista mitä ei osaa ymmärtää. Niin, kai monet asiat on vain jättimäisiä ristiriitaisia kokonaisuuksia.

ja yhtäkkiä huomaan itkeväni. En surusta, mutten kai onnestakaan, ihan vain elämästä ja olemassaolon ihmeellisyydestä.








tiistai 5. huhtikuuta 2011

Elämän viboja



Kuin leijailisin kevyesti kevään tuulessa, kelluisin todellisuuden päällä, haaveiden rajoja hahmotellen. Elämän aistin taas vahvemmin läsnäolevissa hetkissä. Kaikki painava on toisaalla ja kaikki tuntuu olevan hetkiä enemmän oikein päin. Ruotsin kokeessa kuuntelen sateen ropinaa ja tunnen olon kotoisaksi, kumman huolettomaksi (siitäkin huolimatta että sen ruotsin suhteen pää lyö tyhjää tumtum) ja kun aurinko hohkaa kasvoillemme, tanssin parvekkeella Beach Boysien tahtiin. Yön pysähtyneessä hiljaisuudessa jaetaan elämää vähän enemmän kuin ennen, sukelletaan syvemmälle ja mieleeni muistuu hetket vuosien takaa, voi tässä me taas ollaan, hymyilen mielessäni ja tunnen olevani kaiken sen epämääräisen ahdistuksen ja tyhjyyden jälkeen kuitenkin loppuenlopuksi aika onnellinen.