torstai 17. maaliskuuta 2011

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.



Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.


Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.



Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.


Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,


2 kommenttia:

Konsonantti kirjoitti...

Tosiaan, voi kun kesä tulisi jo, oh.

Toistan varmaan itseäni, mutta tykkään niin kovin tavastasi kirjoittaa, näitä on niin mukava lukea.

Älä nyt pelästy, mutta vaikutat niin hyvältä ja jotenkin fiksulta tyypiltä, että tuntuu välillä että olisi mukava tuntea jotenkin paremmin ja keskustella enemmän. Älä käsitä nyt väärin, en tarkoita mitään että tavataan tai jotain muuta sellaista vaan ihan näin yleisenä huomiona, että sinut olisi varmastikin mukava tuntea.

Sofia Mänttäri kirjoitti...

kovin kultanen kommentti, kiitos. tuli hyvä mieli. :) ja samat voisin kyllä myös takaisin sanoa!