sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Löydän ja kadotan, ote elämästä on kuitenkin kiinni

Rakkauden kaipuussa kierien, riittämättömyyden tunteen kanssa kamppaillen, epätietoisuudessa lilluen ja auringon pehmeitä säteitä imien itseeni. Kutkutus ja odotus sisälläni. Hetkittäin tuntuu kuin kaiken sen määrittelemättömän tyhjän tilan sisälläni voisi vain täyttää sillä valolla ympäriltäni. Ei kesä ole vielä täällä, sen tunnen poskilla kylmän viiman pistellessä, joutuessani kiristämään huppua entistä tiukemmalle ettei tuuli pääsisi lävitse iholle. Mutta maailma ympärilläni, aurinkoa säteillen, riittää saamaan hymyn kasvoilleni.

On taas selvitty yhdestä harmaudesta, räpiköity lävitse räntäkasojen ja aamu toisensa jälkeen pimeässä säkissä harhaillen lävitse arjen, mutta tässä sitä taas ollaan uudessa keväässä, kaiken heräillessä henkiin. Elämän aurinko on taas löytämässä paikkansa sydämmestäni.

Ja niin se vaan menee että tuttujen ihmisten seassakin sitä välillä kadottaa otteen itsestään ja unohtaa oman paikkansa, harhailee itsensä ulkopuolella, löytämättä oikeaa tapaa olla. Kuitenkin kun antaa vaan tovin aikaa, alkaa hahmottua taas itsensä rajat ja havahdun siihen että tässähän sitä ollaan eikä ole huolen häivää, Ei vaan pitäis miettiä liikaa, siinä se. Miten yksinkertaiselta kuulostaakaan, mutta toteutus vaatiikin vähän enemmän. 




















....eilen oltiin siis viettelmässä iltaa muutaman kaverin 18 vuotis synttäreitä juhlien, itte en ollu biletys-tunnelmissa mutta letkeissä meiningeissä sitte loppuenlopuksi kuitenkin. Sohvalla löhöten ja earth hour-tunnelmissa piilosta pimeässä leikkien (miten ihanan lapsenmielistä hilpeää huoletonta heittäytymistä elämään) toisiamme pelästytellen.Ihan iski nostalginen olo siinä! On upeaa miten paljon ympärillä on niin aitoja ihmisiä, joista jokainen sädehtii omalla tavallansa.



maanantai 21. maaliskuuta 2011

Wuthering Heights

Istuessani siinä kaiken härdellin keskellä, koulun käytävien kaikuviin ääniin hukkuen, varjoihin sulautuen, liikaa taas tuntien ja peläten, pakahdun kaiken sekavuuteen ja siihen miten vähän mä loppuenlopuksi ymmärrän.

Ja kun monta silmäparia katsoo lempeästi, toisen hiuksiani silittäessä ja kysyessä mikä hätänä, tunnen kuitenkin olevani turvassa siinä rakkaudessa ja hyväksytty niiden katseiden alla. Maailmassa on liian paljon paettavaa ja pelättävää, ollakseen aina kaiken sen yläpuolella, pystyäkseen aina hallitsemaan itseään ja piiloutuen hauraudeltaan joka hetkessä. 

Kai kaiken kanssa oppii elämään, pikkuhiljaa ajan kuluessa sitä ehkä alkaa näkemään asioiden syvyyden oikealla tavalla ja katsomaan lempeästi sitä haurasta ihmistä peilistä heijastuvaa. Pinta on kuitenkin vain pinta ja liian usein sitä jää vain pinnalle kellumaan, siihen peilikuvaan joka kuluu ajassa eikä ehkä sädehdikkään, mutta sisin on kuin ydin, jotain minkä kauneus ei haihdu aikaan ja se kauneus on niin haurasta, että sitä on vaikea luoda näkyväksi. Mahdotonta löytää oikeita sanoja kertomaan siitä maailmasta sisällään. Liian syvällä, muistaakseen sen hehkun jokaisessa hetkessä.



Sitä on kuin loukussa omassa mielessän, jokainen piilossa omassa maailmassaan ja vaikka sitä kuinka yrittäisi, ei sitä maailmaa pysty täysin eläväksi toisen silmien eteen loihtimaan.

Mikä ihmisessä on syvintä, on just siinä hauraudessaan kauneinta ja vaikka en osaisi nähdä ulkoista kauneutta itsessäni, voisin nähdä edes jotakin sieltä syvempää, koska uskon että sitä on jokaisessa. 

Maailmat ihmisten sisällä on kiehtovia ja ajatus siitä että meillä jokaisella on sielu. Kuulostaahan se aika absurdilta ja varmasti särähtää jonkun korvaan korniudessaan, mutta musta se on mielettömän kaunis ajatus.



(Otsikko: Kate Bush)

torstai 17. maaliskuuta 2011

Tänään en nähnyt tähtiä taivaalla, kuunkin ollessa kumman sumeuden peitossa ja ajattelin sinua, pienesti ikävöiden

Katseeni lipuu ohitse muiston, siitä kuinka tallustelin 15 kilsaa kesäyössä kotiin, hiljaisuuden kietoutuessa ympärilleni, makoillen bussipysäkillä päälle tunnin (odotellen bussia joka ei sitten koskaan tullutkaan), neljän auton pysähtyessä kysymään onko kaikki reilassa. Ehei ehei bussia venailen vaan, naurahdin joka kerta niille hölmistyneille, vähän huolestuneille kasvoille, niinkuin se olis jotenkin täysin normaalia hengailla yksin kahden aikaan yöllä pötkötellen selällään bussipysäkillä. Tahdoin vain nähdä taivaan ja katsoa kuinka pilvet lipuivat kauniisti vaaleanpunaisen, hiljakseen tummenevan sumeuden keskella ei muuta.

Tien varresta poimin metsämansikoita. Vantaan sillalta katselin nousevaa aurinkoa ja heräilevää maailmaa. Väsymys tuntui jaloissa, mutta mieli oli selkeämpi kuin aikoihin - tuntui kuin hiljaisuus olisi herättänyt kaikki ajatukset henkiin ihan uudella tavalla ja tehnyt kaikesta jotenkin todellisempaa. Ei ollut musiikkia värittämässä mielenmaailmaa ja luomassa illuusioita sisälläni. Kerran puolessa tunnissa hurahti ehkä yksi auto ohitse, muuten ainoa mikä rikkoi hiljaisuuden olivat askeleeni, paljaiden varpaiden painallus viileään asvaltin pintaan.



Tunteja kului ja kaikki oli hetki hetkeltä häkellyttävämpää. Miten pysähtynyt maailma ympärilläni, väreili epätodellista kauneutta ja auringon ensimmäiset pilkkeet kasvoillani. Niissä hetkissä tunsin läsnäolon voiman kenties voimakkaampana kuin koskaan.


Jotakin sellaista kaipaisin nytkin. Niitä elämän pieniä seikkailuja. Jotakin mikä saisi pysähtymään ajatustensa äärelle ja tuntemaan hetken aistien sen jokaisella solullaan ja havaitsemaan ne pienimmätkin yksityiskohdat ympäriltään.



Katsoessani peiliin, näen vähän vahvemman ihmisen. En voi puhua lopullisesta muutoksesta, mutta tässä hetkessä on hyvä olla ja viimeisen viikon on tuntunut jotenkin paljon siistimmältä olla just minä. Yritän työntää turhia odotuksia pois ja hillitä itseäni lietsomaan kaikkea sisälläni, yltiömäisen haaveilun kautta, mutta ajatustenvyöryjä tuntuu olevan mahdotonta hallita. Ja vaikka mä pelkään, pelkään vähemmän.


Kaipaan sitä vapauden tunnetta ja kesän huumaa, tilaa elää virran vietävänä, hyppien seikkailusta toiseen, extempore-meinigillä, mutta mitä vieläkin enemmän, tässä ja nyt, on jotakin ihan muuta,


sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Hymy

Hentoja kipinöitä ja hymyjä joiden takaa yrittää löytää merkityksiä suurempia. Hetkiä hiljaisuudessa turvallisesti kelluen. En väistele tai kierrä, en pakene tai käperry kuoreeni piiloon, ollaan siinä vaan ja annetaan kaiken lipua eteenpäin hiljalleen omalla painollaan. Hetkeäkään pidemmälle en osaa nähdä tai uskalla edes toivoa.

Eilen istuttiin kuistin portailla, katsellen ikuisuus tähtitaivasta ja häkeltyen sen kauneudesta unelmoiden ja karattiin Ryttylän metsiin seikkailemaan. Elämän pieniä suloisia hetkiä.

Ei mulla muuta. Tänään tuntuu olevan sanat hukassa ja mieli jossain ihan muualla.


sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Tanssin pyörteissä ja elämän viedessä

Hassuja hattuja ja seikkailuja Korson yöelämässä.

Eilen naurettiin ja tanssittiin paljon, tänään herättiin kovalta lattialta aivan liian aikaisin. Kello seittemältä ihmiset vyöryy keittiöön kolistelemaan kun me neljä tuhistaan vielä unten mailla. Yritän sulkea äänet mielestäni ja esitän vielä hetken nukkuvaa. Ympärillä on enimmäkseen vain vieraita kasvoja, outoja ääniä ja hetken tunnen pienen ahdistuksen sisälläni ja mietin että miksi ihmeessä ei lähdetty sillä viimeisellä bussilla - mutta sitten muistan aamutunnit kun me neljä istutaan toista tuntia kuudelta aamulla keittiön lattialla, nauraa höhöteään elämän hassuille unen ja valveen rajamailla. Siinä mun oli turvaisa olla ja mieleni oli kepeä, kahleet olivat poissa ja tunsin olevani läsnä, muistamatta tiedostaa itseäni ulkopuolisin silmin tai ylipäätänsä kelata mitään liikaa. (Välillä minuuteni tuntuu selkeältä ja yksinkertaiselta, kokonaiselta, oikeiden hetkien kautta ja juuri siltä musta suurimman osan ajasta eilen tuntui. Parasta on kun peileinä ovat vain ihmiset, jotka osaavat katsoa oikealla tavalla, saada näkemään oikealla tavalla. Oikeita peilejä en tarvitse mihinkään, ne vain murentaa tunteen siitä eheydestä)

Elämän huuma sydämmessäni, kun musiikin pyörteissä heilutaan tunti toisensa perään, vähän väliä havahdun siihen miten hyvä mun on olla. Jokapuolella tunnen sulautuvan ihmisten sekaan vähän enemmän kuin yleensä.

Aamulla kävellessäni Aleksanterinkatua kotiin, hiljaisuus tuntuu hyvältä ja askeleet on keveitä (,vaikka pohkeet on ihan kuolleita eilisen villeistä tanssimuuveista.) Mieli on levossa ja aurinko saa hymyilemään. Välillä pysähdyn aistimaan kaikkea ympärilläni ja tuntemaan sen tulevan kevään. Se on todellakin täällä kohta ja se saa mussa kuplivan olon ja odotuksen aikaan.

Elämä on laiffii, Mattia lainaten.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kuori on vähän turhan paksu ja sanat on hankalia,

Ne katsoo ohitseni tai lävitseni kuin sitä olisi yhtä tyhjää vaan. Haaleaa vettä joka on seisahtanut paikoilleen, muiden aaltoillessa ympärillä auringon hehkussa, värien heijastuessa pintaan. Musta on tuntunut värit johonkin karanneen. Hersyvät naurut ja vieressä kaikuvat sanat tuntuvat etäisiltä, lipuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuin olisin muurautunut umpeen, jättänyt taas todellisuuden ulkopuolelleni. Äkkiä tunnen järjettömän yksinäisyyden ja erillisyyden tunteen paisuvan sisälläni vaikka istun keskellä ruokalan hälinää, ihmisten seassa jossa voisi luulla olevan mahdotonta muuttua näkymättömäksi.

Heikkous muistuttaa olemassaolostaan joka hetki, piirittää mua enkä osaa työntää sitä pois. Kokoajan pitäisi olla reagoimassa kaikkeen, ilmaista vahvoja mielipiteitä taiteesta ja politiikasta, mistä hyvänsä nyt ikinä kiivasta keskustelua käydäänkään, heittää läppää ja nauraa muiden mukana, tuntiakseen olevansa tärkeä osa sosiaalisiaympyröitä tai ylipäätänsä osa edes.

Mutta aina sitä ei osaa. Joskus ainoa mitä osaan, on käpertyä hiljaisuuteen, kuoreni sisään tarkkailemaan maailmaa.

Sitä haluaisi vain että tulis nähdyksi ja ymmärretyksi. Että joku näkisi sen vahvuudenkin. Muutakin kuin haaleaa vettä. Tämä ei ole säälin kerjäämistä, mutta joku syy kai on siihen että kirjoitan nämä ajatukseni tänne, niin, ehkä se on helpompaa hakea ymmärrystä täällä, löytää sanat anonyymeille itsestään kertomaan.

Vieressäni keinuu pikkulapsi joka näyttää olevan niin täynnä elämänvaloa ja ihanaa toiveikkuuta. Kun sitä voisi aina olla pieni vaan, nähdä maailman niinkuin pienet lapset näkee, mä ajattelen. Me katsotaan toisiamme tovi; sillä on kummastunut katse ja hetken sen kasvot näyttää melkein surullisilta, kunnes vääntyvät hetken hujahduksessa taas siihen suloiseen hymyyn. Mä hymyilen sille takaisin ja mun tekisi mieli sanoa jotakin viisasta
mutta jätän sanat sikseen ja lähden kävelemään kotiin päin.