Pieniä hetkiä kotoisan kahvilan nurkassa sitä unohtaa ahdistuksensa, epävarmuutensa ja pelkonsa hetkeksi kaikki kokonaan. Mä makaan pää sen toisen sylissä ja mun on turvallinen olo. Kuuntelen niiden hassuja juttuja miltein puoliunessa naureskellen välillä mukana.
Hyppelen kengät märkinä loskaisia teitä kotiin, kuuntelen biisejä jotka saa tuntemaan itseni voimakkaaksi ja mietin elämääni, - vaikka se tuntuukin ehkä hetkittäin ahdistavalta ja kuluttavalta, on huojentavaa tietää että on olemassa niitä ihmisiä, joiden syliin voi käpertyä, ottaa kädestä kiinni ja tuntea olevansa turvassa kaikelta siltä mikä tuntuu liian monimutkaiselta ymmärrettäväksi ja unohtaa hetkeksi kaiken sen painon sisältään, sanoa ääneen kaiken sen ääneen mitä tahtoo sanoa tai sitten voi olla hiljaa vaan, tai nauraa höhöttää maailman höpsöimmille asioille. Sellaisia ihmisiä mä haluan kerätä ympärilleni, ihmisiä joita uskallan katsoa syvälle silmiin, väistämättä katsettani pelätessäni niiden näkevän liian paljon, ihmisiä joiden kanssa sitä tuntee itsensä riittäväksi inhimillisyydessä ja hauraudessaankin. Ja voi miten onnelliseksi mut tekeekään se että niitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti