Mä vaan pakenen, juoksen elämääni karkuun ja väistelen esteet jotka pitäisi ylittää. Kaikkea mahdollista. Itseäni eniten. Pelkään heikouttani, se on taas vallanut olemukseni joka solun. Mutta mä en jaksa taistella itseni kanssa kokoajan.
Koulun käytävillä kävelen kuin mua ei oliskaan. Tahdon vain pois, johonkin missä mun ei tarvitse todistella kenellekkään yhtään mitään. Mun on siellä paha olla. Haluan vain turvalliseen syliin jossa voisin päästää kaiken sen ulos ja olla heikko, inhimillinen ja hauras. Tuntuu kuin hehku musta olisi hukkunut johonkin. Niinkuin olisin unohtanut itseni, sen kuka mä olen.
Katselen sitä tyttöä joka seisoo jonossa edelläni, mä en tiedä siitä mitään, mutta siinä hetkessä mä tahtoisin olla niinkuin se. Se näyttää niin itsevarmalta siinä ihmisten kanssa. Mutta enhän mä tiedä mitä se on. Niin vähän kun sitä näkyy loppuenlopuksi ihmisestä ulospäin sitä mitä todella sisällään kokee. Enhän mä tiedä mitään siitäkään miten tuntemattomat ihmiset näkevät katsoessaan mua - kumpi hallitsee enemmän, heikkous vai vahvuus? Senkun tietäisi itse. Samalla niin kumpaakin ja jokainen päivä on taas nämä kaksi rinnakkain eri suhteissa, milloin mitäkin.
Oikeasti, mä tarvitsen haasteita. Mun on voitettava pelkoni ja lakattama juoksemasta pakoon. On kohdattava niitä asioita mitkä pelottaa - mutta se kun tuntuu niin saatananmoiselta haasteelta ja sen kun mä voin tehdä vain itse. Kukaan muu ei voi karkottaa pelkojani pois kuin mä itse, kohtaamalla ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti