Viime aikoina on ollut paljon niitä iltoja kun mä olen saattanut vain istua matolla keskellä huonettani tuijottaen ikuisuuden tyhjyyteen. Sellaiset hetket on hämmentäviä - kuin kaikki tuntuisi pysähtyvän hetkeksi. Se on olotila jossa sitä unohtaa oman olemassaolonsa hetkeksi. Tyhjyys virtaa sisälläni ja täyttää kehoni jokaisen kolkan.
Toisaalta ne hetket ovat tyhjyydessään myös vapauttavia. On huojentavaa ettei mieli ole liikkeessä kokoajan. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kun ei tunnu miltään. Viime aikoina kummat asiat on herättäneet mussa tunteita ja muistot jotka yleensä saavat hajoamaan tai sulamaan, ovatkin tuntuneet kaikki yhtäkkiä vain valtavan kaukaisilta. Niinkuin menneisyyteni olisi irtautunut musta ja jättänyt vain nykyhetken. Mutta eihän se ole. Välillä asioista katoaa vain merkitys hetkeksi. Mä en ole edes osannut kirjoittaa päiväkirjaa moneen moneen päivään. Oon kadottanut sanat johonkin ja tyhjä sivu ei ime itseensä mitään.
Mä olen tuntunut hävittäneen jotakin itsestäni, mutta kenties löytääkseni jotakin uutta. Ehkä jotakin on tapahtumassa tai kenties ei yhtikäs mitään. Kaikki tuntuu vain sekavalta juuri nyt ja toisaalta ei ole mitään sellaista. Pitkiin aikoihin ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kääntänyt sydämeni ympäri, saanut mut palamaan sillä tietyllä tavalla. Missä on elämän yllätykset ja seikkailut? Niitä mä kaipaan. Järjetön rakkauden ja elämysten kaipuu.
Voi että. Nuhjun ja nyhjään vain omissa maailmoissani ja niin paljon jää huomaamatta. Ehkä olisi aika avata silmänsä ja keskittyä todellisuuteen vaihteeksi. Mutta mitä sekin yrittää mulle kertoa? Kumpa asiat, vastaukset kysymyksiini sisälläni voisivat näyttäytyä kuin kirjaimet paperilla. Mutta ne vain leijuu epämääräisesti ilmassa ja kaikki on niin hiton tulkinnanvaraista. Muttajoo, niinhän on sanat paperillakin. Kai kaikki.