torstai 27. tammikuuta 2011

Pienen pieni maailma

Viime aikoina on ollut paljon niitä iltoja kun mä olen saattanut vain istua matolla keskellä huonettani tuijottaen ikuisuuden tyhjyyteen. Sellaiset hetket on hämmentäviä - kuin kaikki tuntuisi pysähtyvän hetkeksi. Se on olotila jossa sitä unohtaa oman olemassaolonsa hetkeksi. Tyhjyys virtaa sisälläni ja täyttää kehoni jokaisen kolkan.

Toisaalta ne hetket ovat tyhjyydessään myös vapauttavia. On huojentavaa ettei mieli ole liikkeessä kokoajan. Ei kuitenkaan tunnu hyvältä kun ei tunnu miltään. Viime aikoina kummat asiat on herättäneet mussa tunteita ja muistot jotka yleensä saavat hajoamaan tai sulamaan, ovatkin tuntuneet kaikki yhtäkkiä vain valtavan kaukaisilta. Niinkuin menneisyyteni olisi irtautunut musta ja jättänyt vain nykyhetken. Mutta eihän se ole. Välillä asioista katoaa vain merkitys hetkeksi. Mä en ole edes osannut kirjoittaa päiväkirjaa moneen moneen päivään. Oon kadottanut sanat johonkin ja tyhjä sivu ei ime itseensä mitään. 

Mä olen tuntunut hävittäneen jotakin itsestäni, mutta kenties löytääkseni jotakin uutta. Ehkä jotakin on tapahtumassa tai kenties ei yhtikäs mitään. Kaikki tuntuu vain sekavalta juuri nyt ja toisaalta ei ole mitään sellaista. Pitkiin aikoihin ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi kääntänyt sydämeni ympäri, saanut mut palamaan sillä tietyllä tavalla. Missä on elämän yllätykset ja seikkailut? Niitä mä kaipaan. Järjetön rakkauden ja elämysten kaipuu.

Voi että. Nuhjun ja nyhjään vain omissa maailmoissani ja niin paljon jää huomaamatta. Ehkä olisi aika avata silmänsä ja keskittyä todellisuuteen vaihteeksi. Mutta mitä sekin yrittää mulle kertoa? Kumpa asiat, vastaukset kysymyksiini sisälläni voisivat näyttäytyä kuin kirjaimet paperilla. Mutta ne vain leijuu epämääräisesti ilmassa ja kaikki on niin hiton tulkinnanvaraista. Muttajoo, niinhän on sanat paperillakin. Kai kaikki. 

tiistai 18. tammikuuta 2011

Helpointa on vaan vuorata kasvonsa hymyllä

Mä vaan pakenen, juoksen elämääni karkuun ja väistelen esteet jotka pitäisi ylittää. Kaikkea mahdollista. Itseäni eniten. Pelkään heikouttani, se on taas vallanut olemukseni joka solun. Mutta mä en jaksa taistella itseni kanssa kokoajan.

Koulun käytävillä kävelen kuin mua ei oliskaan. Tahdon vain pois, johonkin missä mun ei tarvitse todistella kenellekkään yhtään mitään. Mun on siellä paha olla. Haluan vain turvalliseen syliin jossa voisin päästää kaiken sen ulos ja olla heikko, inhimillinen ja hauras. Tuntuu kuin hehku musta olisi hukkunut johonkin. Niinkuin olisin  unohtanut itseni, sen kuka mä olen.

Katselen sitä tyttöä joka seisoo jonossa edelläni, mä en tiedä siitä mitään, mutta siinä hetkessä mä tahtoisin olla niinkuin se. Se näyttää niin itsevarmalta siinä ihmisten kanssa. Mutta enhän mä tiedä mitä se on. Niin vähän kun sitä näkyy loppuenlopuksi ihmisestä ulospäin sitä mitä todella sisällään kokee. Enhän mä tiedä mitään siitäkään miten tuntemattomat ihmiset näkevät katsoessaan mua - kumpi hallitsee enemmän, heikkous vai vahvuus? Senkun tietäisi itse. Samalla niin kumpaakin ja jokainen päivä on taas nämä kaksi rinnakkain eri suhteissa, milloin mitäkin.

Oikeasti, mä tarvitsen haasteita. Mun on voitettava pelkoni ja lakattama juoksemasta pakoon. On kohdattava niitä asioita mitkä pelottaa - mutta se kun tuntuu niin saatananmoiselta haasteelta ja sen kun mä voin tehdä vain itse. Kukaan muu ei voi karkottaa pelkojani pois kuin mä itse, kohtaamalla ne.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Hetkeksi unohdun ja aika velloo paikallaan


Pieniä hetkiä kotoisan kahvilan nurkassa sitä unohtaa ahdistuksensa, epävarmuutensa ja pelkonsa hetkeksi kaikki kokonaan. Mä makaan pää sen toisen sylissä ja mun on turvallinen olo. Kuuntelen niiden hassuja juttuja miltein puoliunessa naureskellen välillä mukana.




Hyppelen kengät märkinä loskaisia teitä kotiin, kuuntelen biisejä jotka saa tuntemaan itseni voimakkaaksi ja mietin elämääni, - vaikka se tuntuukin ehkä hetkittäin ahdistavalta ja kuluttavalta, on huojentavaa tietää että on olemassa niitä ihmisiä, joiden syliin voi käpertyä, ottaa kädestä kiinni ja tuntea olevansa turvassa kaikelta siltä mikä tuntuu liian monimutkaiselta ymmärrettäväksi ja unohtaa hetkeksi kaiken sen painon sisältään, sanoa ääneen kaiken sen ääneen mitä tahtoo sanoa tai sitten voi olla hiljaa vaan, tai nauraa höhöttää maailman höpsöimmille asioille. Sellaisia ihmisiä mä haluan kerätä ympärilleni, ihmisiä joita uskallan katsoa syvälle silmiin, väistämättä katsettani pelätessäni niiden näkevän liian paljon, ihmisiä joiden kanssa sitä tuntee itsensä riittäväksi inhimillisyydessä ja hauraudessaankin. Ja voi miten onnelliseksi mut tekeekään se että niitä on.






perjantai 7. tammikuuta 2011

Haavemailmaa ja valoa

Mä olen pohtinut viime päivinä valintoja. Olen vellonut monet yöt sängyssäni levottomana unen päästä kiini saamatta, heräillen keskellä yötä, yrittäen hahmottaa sitä mitä olen ja mitä todella haluan. En tiedä mikä sai yhtäkkiä havahtumaan sen epämääräisyyden keskeltä ja pakottamaan itseni valitsemaan suunnan, tosta vaan. Miksi juuri nyt tai miksi ylipäätänsä koskaan, mä mietin. Miksi määrittää itseään vain yhdellä tavalla kun voi yhtä lailla olla yhtä aikaa kumpaakin? Määritteleminen asettaa loppuenlopuksi vain turhia rajoja.

Miksi mä pelkään kohdata sen todellisuuden joka on ollut käsillä jo iät ja ajat?

Mä mietin ihmisten katseita ja sukulaisten hämmentyneitä reaktioita, mietin ja mietin, pääni puhki enkä tiedä välitänkö edes loppuenlopuksi. Mä rakastan omalla tavallani, eikä kukaan tule eteeni pistämään sille rajoja. 

Kenties jotkut asiat pysyy piilossa siihen asti kun on valmis kohtaamaan ne. Ja kun on kerran jotakin kohdannut, on mahdotonta unohtaa tai piilottaa totuus enää itseltään. Mutta oikeasti, mä en kadu. Tuntuu että näen kokoajan selvemmin ja mitä selvemmin mä näen, sitä enemmän mä kuitenkin tavallaan annan sille kaikelle tilaa. Mä en pelkää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta kyllä mä silti pelkään ja paljon.

Näen mielessäni hämmentäviä kuvia sekoittuneena toisiinsa ja kaikki ne pienet hölmöt ajatukset saavat mut hymyilemään hölmön lailla. Kirjoitan hetkiä monen sivun täydeltä joita ei ole olemassakaan, unelmia jotka tuntuu kaukaisilta ja yhtäkkiä se kaikki näyttääkin niin kovin todelliselta. Voisi olla. Voisi hyvinkin.



Tänään löllyttiin kahvilassa viisi tuntia putkeen ja kierrettiin valoseikkailu päästä päähän ja mun oloni on selkeämpi ja levollisempi kuin aikoihin.






Oli muuten aika magee. Käykääpä ihmeessä ihmiset kiertämässä kun vielä muutaman päivän pyörii!