torstai 22. joulukuuta 2011

Tulen muistamaan (ja ehkä vielä joskus ymmärränkin)



Yön tunteina jalat heiluu kohti kattoa, tähdet hohkavat seiniltä pehmeää valoa ympärillemme ja ajantaju katoaa, en tiedä onko siinä tunteja vai minuutteja, mutta se pysähtyneisyys tuntuu turvalliselta piilopaikalta.  Tuntuu tärkeältä jakaa niitä elämän merkityksellisiä rippeitä, miten pienikin voi joissain hetkissä olla suurta.
Ja yhtäkkiä sitä tuntee kuuluvansa niin vahvasti juuri siihen, olla niin kokonaisena, hukkua biisin sanoihin ja napata ajatukset ilmasta kiinni, kysyä mitä mietit ja kertoa mitä mietin. Mietitään ajatusten lukemista ja hetkin musta tuntuu kuin jokainen ääneen sanomatonkin ajatus olisi todella siinä läsnä.


torstai 15. joulukuuta 2011

On sellainen olo että tahdon vain kuunnella kauniita biisejä, hukuttautua kauniisiin säveliin ja tuntea jokaisen sanan sisälläni, lävitseni niistä osan; palasia siitä mitä olen ja tunnen. keksin merkityksiä vähän kaikelle, löydän niiden sanojen ja sävelien takaa jotakin itsestäni, syvemmältä, piilossa muilta, mutta sisälläni näen kaiken selvästi. On vaikeaa kasvaa isoksi, siltä musta on kai tuntunut viime päivät ja ehkä viikotkin en ihan tiedä. en pysy edes ajan perässä.

Bussista löydän itseni muistojen seasta vuosien takaa, katseeni eksyneenä kaukaisuuteen ja mieleni täyttää kaihoisa nostalgia täynnä kummaa painoa. Tunne siitä että tahtoisin seisauttaa kaiken paikoilleen tai ehkä seilata vuosia taakseppäin näkemään sen pienen ihmisen silmin. Liian monta numeroa takana ja oikeasti ei mitään, pah, vaivaisey 18, eihän se ole juuri mitään ja silti on. Kaikki on ja ei, aina riippuu ja roikkuu. Enkä ihan tiedä kuinka iso pitäisi jo olla ja toisaalta tekisi mieli vain haistattaa paskat kaikille odotuksille ja tehdä kaikki väärinpäin, näyttää kieltä normeille ja olla just niin kaukana kaikesta kuin hyvältä tuntuu.

Hetkittäin sitä tuntee olevansa aika paljon, ja sitten tulee taas hetket kun on vaikea nähdä edes peilikuvansa josta heijastuu pintaan kaikki se kipein. On vaikeaa tuntea olevansa vahva kokoajan, en jaksa, en tänään. Ehkä huomenna enemmän elossa taas.



Tahtoisin olla käsikädessä, kävellä pimeitä katuja sateessa ja olla lähellä.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Voimaa vailla, läsnä ja kuitenkin aika kaukana, jossakin

Kaikki tuntuu olevan kohdillaan ja silti jostain vuotaa kokoajan, hymyilen paljon, heitän huulta ja nauran päälle, mutta silti tuntuu että sisälläni on jokin kolkko tyhjiö. Jossain siellä uinuu pieni tunne siitä että oikeasti tahtoisin vain unohtua kaikelta hetken verran, piiloutua omaan maailmaani, mennä jonnekkin missä olisi vain kaunista ja heleää, imisin valon itseeni ja kasvaisin taas todellisiin mittoihini.

Tänään menen taas Tyyne-Mummon luo, kuuntelen samat tarinat vankiloista ja kaukaisilta ajoilta kerta toisensa jälkeen, matkataan tilaustaksilla Itä-keskukseen ja raahaan kymmentä kauppakassia perässäni, yritän olla hyvä, riittää kaikkialle, mutta tuntuu että kutistun omien tunteiden alle kasaan. Tahdon tähän jonkun rakastamaan (sillä tavalla rakastamaan), tuntemaan olevani todella olemassa.

Olisi kai aika pysähtyä, muutenkin kuin näiden hätäisten aamujen keskellä viideksi minuutiksi. Tämä liika hektisyys tässä vain syö. En ole surullinen, en todella, en oikeastaan yhtään mitään paitsi vähän uupunut kaikkeen ja tuntuu että näinä hetkinä en osaa antaa edes rakkaimmilleni niin paljon kuin haluaisin.

Kierrän vain elämäni koomista kaaosta ympäriinsä, itken ja nauran samaan aikaan. On ihan hölmöä olla näin. 

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

turvassa, sulossa kasassa ja rakkautta ylitse pursuava sydän täynnä eloa. Monta hassua ajatusta ilmaan heitetään ja kerrotaan mitä elämässä on ollut. Viikkoihin on mahtunut paljon, tunteita ja värejä, elon kipeitä ja räikeitä.

 halaan pitkään ja jään katsomaan syvälle. tai sitten suljen silmät ja hymyilen hiljaa. annan suukon päälaelle pus rakastan kovin. Oikeissa hetkissä pelolle ei ole tilaa, on vain henkinen paljaus ja se on kauneinta mitä ihmisten välisissä kohtaamisissa voi olla. monta hetkeä sullon sydämeeni, painan sinne säilöön, minne voi hajoamisen hetkinä karata piiloon. muistaa miltä tuntui olla siinä ja tässä.

(kun on kaikki läsnä, mieli on kevyt ja vaikka tiedänkin olevani kiinni liian monessa muistossa, ei niiden kantaminen enää paina koska on niin paljon paljon hyvää ympärilläni. 

Jotakin mihin kiinittää koko olemassaolonsa.
















torstai 8. joulukuuta 2011

Niin monta tahtoisi korjata

Tänään juostessamme lumimyräkän keskellä en osannut lopettaa nauramista, ruokalassa oltiin hetki ihan hassuja, yksi hyppi x-hyppyjä ja toinen selitti hölmöjä, hallitsematonta ilon hysteriaa.. Me ollaan pullollaan elämänhimoa ja toivon ettei se koskaan haihtuisi aikaan, ettei koskaan tulisi aikaa jolloin oltaisiin liian isoja hyppelemään lumisateessa nauraen ja peuhaten.

Sitten mä mietin niitä sanoja jotka se tuntematon surullinen mies heitti syvää kaihoa silmissään: sä voisit ehkä olla se joka osaisi pelastaa mut.

Ehkä askeleen eteenpäin, mutta loppuenlopuksi suurin voima on ihmisessä itsessään eikä kukaan yksin ole tarpeeksi vahva että voisi haihduttaa toisesta kaiken elämän kuluttaman tullessaan. On kai vaan kohdattava ne kipukohtansa, tunnettava kaikki lävitse eikä sitä kukaan muu voi toisen puolesta tehdä jotta voi päästä sen merkittävimmän askeleen eteenpäin ja sen jälkeen on jotakin enemmän muillekkin.

Jotkin asiat on vain niin pelottavan yksinäisiä, sisäiset ristiriidat, menneisyyden kanssa kamppailu ja selvittely, itsensä etsiminen ja kaikki sellainen, niin saamarin yksinäistä puuhaa. Joskus tahtoisi tosiaan uskoa siihen että olisi olemassa joku, joku joka voisi nostaa kaiken sen ylitse.




Lähtiessään sanoi että toivottavasti kohdataan vielä. Niin, maailma on pieni ja mä yritin lähettää sille voimaa sillä ohimenevällä katseellani niin paljon kuin pystyin. Toivottavasti se vielä itsensä pelastaa, ajattelin kun lähdettiin eri suuntiin.



keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Oon jotenkin kauheen tuntevassa tilassa ollut viime aikoina, niin alttiina kaikelle, kuohunut ylitse äärirajojeni, ollut hömelö enemmän ja vähemmän, toisinaan itseeni käpertynyt ja toisinaan kuplinut ympärilleni, hersynyt iloa vierustovereihin bussin nurkilla. Hassua miten sellaisetkin hetket vain menevät ohitse (voisi joskus vaikka vähän repäistä ja ottaa true kontaktiakin.)

Eilen tanssin mm. koko maailman edessä valssia muuan herrasen kanssa joka nappasi mut tanssilattialle linnan juhlien jatkoilla ja vähän jorailin ringissä kaiffareiden kanssa. Että siinä se nyt tais sitten olla mun elämäni tähtihetki... Suuren suuri vilahdukseni tähtien seassa hah! Oli aika asiallista meininkiä muuten ja tajusin että meikän tyyppinen olento ei ehkä ihan parhaiten sinne joukkoon sovi tässä sekaisessa olemuksessaan mutta tulipahan koettua sekin fiineilymeininki.

Tänään eksyilin oudoilla kulmilla, rämmin epätoivoisesti yhtä helvetin tietä edes takaisin miljoona vuotta ja siinäpä sitten myöhäistyin tunnin duunikeikalta hohhoijaa tätä haahuilijaelämää!

ps. oli aika kiva pizzahetki yks päivä iloa ja hypetystä!






sorza ei kuvat kyllä nyt ihan laadulla huimaa mutta ikuistus kumminkin !

maanantai 5. joulukuuta 2011

ihana elo

Mielessäni vain ajatus: tähän tahdon unohtua. hetki älä mene, älä vielä karkaa, ole vielä hetken ja enemmän. tässä kun on niin saamarin hyvä olla ja tuntea. joku tuntematon vieressäni hymyilee ehkä maailman suloisinta hymyä ja lähetän ilmassa sille lämmön takaisin, sinä tuntematon hassu olento. 

Tähän hetkeen ei löydy oikeita sanoja. Mutta tänään taisin olla pitkästä aikaa taas elossa. Monessa hetkessä, huoneeni nurkassa ja siinä tanssin pyörteissä ,sulkiessani silmät tunsin kuinka elinvoimaa virtasi kaikkialle. Minä siinä pöhkön näköisenä heittelehtien, heiluen ja hyörien hallitsemattomalla tavalla, tunsin olevani taas elämässä kiinni. Ja kaikki ne asiat mitä olen viime aikoina murehtinut ja ikävöinyt liittyivät vain osaksi sitä olemassaolon hetkeä kevyesti värein, tärkeäksi osaksi kaikkea. Ainahan sitä kantaa kaikkea elettyään matkassaan, kaikkea sitä kipeintäkin vie mukanaan vaikka maailman ääriin karkaisi.

 Mutta tänään se muutti muotoaan, sekoittui osaksi musiikkia ja itseäni tavalla joka toi mukanaan tunteen siitä että mä olen ainakin elänyt. Aika perkeleen hyvin (ja annoin itseni hymyillä kuin mikäkin hölmö, välittämättä paskan vertaa siitä olenko ehkä niin uskottava tai cool kun voisin olla jos vähän yrittäisin.) Päästin irti ja ymmärsin taas olevani vahvempi kuin muistinkaan.

Huh Maria Gasolina oli mielletön! Näinkin sinänsä hassun mitättömät asiat ja pienet olemassaolon hetket voivat olla niitä elämän pieniä käännekohtia. Monen päivän jälkeen tunnen taas kantavani itseäni pehmeästi, olevani tässä oikeasti ja todellisemmin, että kaikki se mitä juuri nyt tunnen on jollain tavalla kaunista ja merkityksellistä. Ehkä on taas nousukauden aika, uusien askelten aika. Ainakin tästä on hyvä taas lähteä eteenpäin. 

lauantai 3. joulukuuta 2011

liuta sanoja, unohdin pisteet ja semmoset, sorge

Kylmä äänensävy, toisen katse meni ohitse, tänään meni kaikki vähän ohitse, yksi halasi pitkään mutta lämpö jäi, jotakin jäi sanomatta, ei nähnyt lävitseni (harva näkee). Vaelsin kiiressä vain kalsarit päällä kauppaan, istuin Tuomiokirkon portailla ja tunsin itseni yhtäkkiä kamalan yksinäiseksi. ympärillä ihmiset hääräillen jouluvalojen keskellä täynnä kulutushysteriaa, kuusi heilui hulluna ja mielessä rymisi jokin kovaa, täällä kaikki toiveesi toteutuu, jossain joulupukin ihmemaassa kun voisi elää isonakin hitto vie. Olisin tahtonut tukahduttaa sen typerän vyöryn. Se tuntui turhan pieneltä asialta ollakseen tärkeä.

Haistatin vitut mielessäni muutamalle ja typerän katkerana nauroin itselleni varpaat kohmeessa.

 Olisin halunnut että joku viisaampi olisi siinä löytänyt voimani, löytänyt oikean tavan katsoa ja koskettaa sitä haurauttani- muuttanut pienuuteni joksikin muuksi. Sitten kävelin Katajanokan rantaan ja mietin ihmisiä jotka on lähellä, niitä jotka ovat hetkessä kiinni kasvaneet ja niitä jotka ovat joskus hetken olleet, niitä joiden perään on jäänyt kaipaamaan ja sitten niitä joista on menettänyt otteensa ja vasta myöhemmin ymmärtänyt että kaikki tapahtui juuri niin omalla painollaan ettei asiat oikeammin olisi voineet mennä.




tiistai 29. marraskuuta 2011

Rakastan pitkiä yökävelyjä, sitäkin aikaa kun seistään syksyn ja talven rajalla, harmaassa ja jollain tavoin niin elottomassa maailmassa kun lehdetkin ovat jo maasta haihtuneet ja kaikki on siinä paljaudessaan rujolla tavalla kaunista. Askeleeni ovat hitaat kun ajatukset ovat liian tärkeitä hukattavaksi. Kuljen yhden muiston ohitse; paikka on pimeänä jo.

Tallaan sen lävitse, hetken kasvoillani kylmä sävähdys ja sen sekunnin murto-osan verran jokin kipeä tavoittaa itseni kaukaa ja hups murenee pois. Ja kun katson taakseni, hetken tuntuu kuin näkisin siellä muistoni lämmön, hetken kumman turvan ja välähdyksenä kasvot siellä pimeän sohvan nurkassa. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Siltä musta tuntui kai aina.
Ohitan toisenkin, se puu joka on kerta toisensa jälkeen yksinäisemmän näköinen. Pimeydessä se näyttää kolkolta piilopaikalta, mutta joskus se kietoi sisäänsä haurasta hetken huumaa. Silloin taisi olla kesän alku, kesän ensimmäisiä öitä ja ilmassa oli liikaa hyttysiä, sen muistan ja toisen katse hukkui taivaaseen piiloon.



 Ja vasta myöhemmin ymmärsin enemmän, paljon enemmän. Nyt muistelen ihan muita hetkiä, muita ihmisiä sydän perässä, niitä joilla on väliä tässä. Niitä joissa me - toiset me- , ei paeta pois toistemme luota. Tai enhän mää, enhän mää koskaan mihinkään paennut, kaikuu ääni sisälläni, mutta ehkä valehtelen siinäkin. Ehkä näin paljon sellaista mikä oli vain usvaa silmien päällä, tunteiden luomaa illuusiota todellisuudesta. Niitä joiden kanssa ei tarvitse jokainen hetki olla panssarit mukana valmiina särkymään.


En tiedä, paljon jäi kesken joskus, mutta niinhän sitä elämässä moni asia ja vaikka menneisyys pitää aina otteessaan niin juuri nyt mikään takana päin ei tukahduta olemassaoloani. Kunhan vain mieli kieretelee elämää lävitse, niitä näitä, tärkeitä ja vähemmän. Taidan olla aika onnellinen nyt ja Yann Tiersen lumoaa mut näinä yön tunteina kerta toisensa jälkeen, aina yhtä vahvasti.

hihihh, on semmonen olo että tekis mieli vaan kiherrellä  hihh




perjantai 25. marraskuuta 2011

Näkisimpä pintojen alle, syvemmälle kuin silmä ylettää

Pienessä voi olla ihmeellinen voima. Enkä tiedä onko sisäinen kaaoskaan enää niin kaaos, on vain mieli joka etsii ja yrittää opetella näkemään oikein. Ilmassa on vain ajatukset jotka poukkoilevat kevyesti keskustelusta toiseen ja hiljaisuus joka tuntuu turvalliselta. Siinä ajatukset seilaavat ja kun on tarpeeksi kauan antanut ajan seisahtaa paikoilleen, hiljaisuudesta on muodostunut kuin kehä ympärillemme jossa elää kaikki se meissä - sisällämme omat pikku planeettamme - tietämättä mikä siitä kaikesta äänettömästä kohtaa ja mikä ei. Niissäkin hetkissä jaetaan jotakin tärkeää, sellaista mihin sanat eivät ylety ja syvyys kasvaa. Syntyy kaunis kupla jota ei enää tahdo rikkoa. Vahva ja hauras samaan aikaan.

Siksi sanat ovat silloin tällöin turhia. Tänään oli mielettömän arvokkaita sanoja, mutta myös arvokasta sanattomuutta. Yleensä onnellisimpia hetkiä ovat juuri ne pysähtyneimmät, ei kaikki se mistä onnea usein lähtee hakemaan, villiäkin viileimmistä elämysten kaipuusta, seikkailuista maailman ääriin ja takaisin ja kaikesta sellaisesta tiedättehän. Mutta oikeasti, mielestäni kaikista päräyttävintä syvimmällä tasolla elämässä ovat juuri ne kohtaamiset missä ei tarvita mitään ylimääräistä ja annetaan tilaa pysähtyä. Sillä juuri silloin on virittinyt äärimmilleen tuntemaan kaiken, tuntemaan kuinka onni onkin yhtäkkiä niin lähellä.

Ja vaikka juna huutaa temmeltävistä teineistä kännipäissään, osaan vain hymyillä. Nämä hetket ovat niitä kun en osaa huolehtia. Moni asia on niin pelottavan lähellä, ja kuitenkin samalla vielä aika kaukana. Muutaman sanan ja monen matkan päässä. En tiiä. Hassua on olla tässä, hassua tuntea olemassaolonsa näin. Vaikeaa selittää kaikkea tätä, mutta ehkä joku näkee näidenkin hajanaisten ajatusten taakse.


torstai 24. marraskuuta 2011

Tänään olen ollut vähän solmussa, seisonut kylmissäni sateessa kutistuen, henkisesti paljaana yhden edessä, piilossa toisen. Hajoillut pienestä ja itkenyt kuin pieni lapsi, kulutellut tuntejani kahvilan kotoisuudessa rakkaiden kanssa, vuorannut sisääni sitä pientä onttoa oloani ja antanut sen lämmön sulattaa surua alleen, huutanut vessakopissa puhelimeen, taistellut tekstitaidon kanssa ja kironnut elämän rajoituksia sekä vetänyt hymyn korviin asti väkisin hymyillyt jotta alkaisi oikeasti hymyilyttämään (ja se muuten tepsii toisinaan, kokeilkaa vaikka! vähintään tulee aika höpsö olo ja sekin on ihan hupaisaa huhu) Mutta myös nauranut, aidosti ja tuntenut sydämmessäni paljon välitystä.
Välillä sitä tuntee olevansa vain vähän eksyksissä kaiken keskellä. Pelkään askelten painoa ja sitä mitä niillä voi saavuttaa tai menettää, pelkään sitä kun en tiedä tai ymmärrä. Elämässä on aina kaikki niin kesken eikä oma keskeneräisyytenikään tule muuttumaan kokonaisuudeksi, elämän kautta muuttaa vain muotoaan, sen olen tajunnut. Aina löytyy säröjä jostakin. Mutta ei se mua haittaa, itsensä etsiminen tekee elämästä ihan jännääkin toisinaan, kunhan vain oppisi hallitsemaan kaikkea vähän paremmin.

Ei varmaan pitäisi ottaa kaikkea niin vakavasti. Ei kaikessa ole kyse onnistumisesta tai epäonnistumisesta, kasvamisesta tai hajoamisesta,olisi vain annettava tilaa kaikelle sille sisällään, elämälle tilaa kasvaa ja muuttua hyväksyen sen että kaikki ei ole itsestä kiinni.

Turha pelätä kokoajan elämisen jättämiä jälkiä. Ei kolhut kaada, heitä kuoppaan josta ei voisi kavuta ylös, aina noustaan. Noustaan ja noustaan, kohti tähtiä tavoite. Ihmisessä on kuitenkin loppuenlopuksi aika äärettömän paljon voimaa.


Tänään voisin löhötä tässä matolla vielä hetken, katsella vähän tähtiä ja juoda teetä ikkunalaudalla. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kaipuu

Olisin nyt jotenkin valmis hyppäämään. Uudet tuulet joihin voisin unohtua, kietoutua johonkuhun, lämpöön ja turvaan, mutta elämä on turhan paikallaan ja kaikki on hetkittäin liiankin pysähtynyttä, kun tapahtuisi jotakin! Haluan että jokin tulee ja päräyttää sisälläni sen elämänhimon hittovie.

Mutta tänään olenkin vain vähän pieni ja eksynyt, ikävöiden turhia ihmisiä ja hetkiä. Puhun kylmään sävyyn toisesta ja kiroan itsekseni (kuitenkin samalla katselen itseäni kuin ulkopuolelta ja kaikki se tuntuu lähinnä vain huvittavalta uhoomiselta). Ihme kuohut sisälläni huhhee ja sil vissiin. perkele turhauttaa,jokin.. Tämä pimeys ulkopuolellani, tuo sisällenikin siitä jotakin. Haluaisin että joku odottaisi jossakin, sanoisi että on kaivannut. Kulutettuja ovat tunteeni ja ajatukseni. Liian vahvasti koe usein kaikki ne elämän sävyt - hyvässä ja pahassa, luovat elämääni kontrastia, välillä vähän liikaa vaan semmoinen kuluttaaaa.

On kauniita ajatuksia, mutta myös järjettömän harmaita ja kolkkoja. Ristiriitainen olo. Haluan jonkun jota halata tässä pitkään, syleilyn jossa olla hiljaa ja jakaa ne pienet ajatukseni ja tunteeni kaikesta mitä olen viime aikoina kokenut. Mutta en osaa, olen liian kaukana, itsestäni ja sitä mukaan on vaikemapi muitakaan tavoittaa.

Ja silti tuntuu että menee aika hyvin. Tää nyt on vaan tällästä.









sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kaunis elämä

(pysähtyä vain ja antaa elon kepeyden viedä)
















Olipa aikamoisia onnen hetkiä tämä viikonloppu


ps. huomhuom osa kuvista Karkin ottamia!


torstai 3. marraskuuta 2011

Näitä hetkiä rakastan, omaan turvalliseen maailmaani käpertymistä kun ulkona on pimeää, mutta keittiön lämmössä on hyvä olla, oman mielen kätköissä ja kevyissä sävelissä ("She walked by the ocean and waited for a star to carry her away"). Tässä tutussa keinutuolissa, monissa muistoissa kiertänyt tämäkin, pesukoneen tuttu kohina taustalla tasaiseen tahtiin ja ikkuna josta näen joka ilta saman näkymän,   kuitenkin alati muuttuvan elämän vastapäisissä ikkunoissa. Siellä monta monta elämää, täällä tämä yksi ikuinen haihattelija kaihoisana vilttinsä kanssa teetä hörppien ja itsekseen hölmönä hymyillen.

Näitä hetkiä kun pysähtyessään voi todeta monen haahuilun ja surun sekaisen päivän jälkeen kaiken olevan kuitenkin aika hyvin. Täällä on kaikki niin tuttua ja vaikka elämä onkin jatkuvasti muutoksessa, ajan juoksussa on moni asia muuttanut muotoaan, kadonnut ja ihmisiä tullut ja mennyt, kasvattanut, sotkenut ja hajottanut - niin jotenkin kummasti sitä menee aina vain siinä mukana, koska eihän sitä omassa elämässään voi tosissaan eksyksissä olla. Itsensä kanssa ehkä, siinä olen suorastaan loistokas, mutta

tämä elämä tuntuu vuodesta toiseen yhtä omalta,
maailmalta joka on valon rippeitä täynnä, syksynkin pimeydessä. Ei sitä voi eksyä reitiltään kun ei mitään sellaista ole vielä ennalta olemassakaan, voi mennä vain, elää ja olla niinkuin tuntuu, kasvaa suuntaan joka oikealta tuntuu, muuttua niin monta kertaa kuin on muuttuakseen, hypätä mahdollisuuksien mukana

ja katsoa minne tiensä lopulta löytää.

Sieltä sitä kai itsensä löytää mistä kuulukin, sanoi yksi kerran ja siinä on musta aika hyvin totuuden jyväsiä elämästämme. Ei ole pelkoa että voisi epäonnistua tässä elämänsä rakentamisessa, sillä jotakin tästä tulee, minne sitä ikinä päätyykin.











torstai 27. lokakuuta 2011

En tahdo unohtua

Liian paljon selittämättömiä ilmiöitä sisälläni kiertämässä, irrallisuutta ja kokonaisuutta, hajoan ja hetken päästä jo hymyilen: on tää kaikki ihan kivaa silti. Katseeni harhailee ihmisissä levottomasti, eksyy välillä tuntemattomien kasvoille tovin pidemmäksi kuin soveliasta olisi.

En kuitenkaan enää yritäkkään ymmärtää kaikkea, - voi olla että yksi päivä käperrynkin piiloon vain itseeni, löytämättä sanoja kunnolla kenellekkään ja silloin on hyvä olla hiljaa.Toisenkin kanssa, katsella vain pitkään ajatusteni seasta ja toinen sanoo: sä tutkailet mua katseellas taas. Niinhän mä aina. Tuntuu hyvältä kun joidenkin kanssa sellaisina päivinä ei tarvitse täyttää tyhjyyttään päälle liimatulla ilolla. ei aina ole kevyt olo.

Tänään mä olen itkenyt vähän ratikan nurkassa, katsellut pilviä ja toivonut näkeväni niiden lävitse tähdet, kellunut hiljaisuudessa, hymyillyt ja halannut pitkään. Elämältä tuntuvat nämäkin päivät. Kaunis elo siinä haikeudessaankin. Kai se on vähän tämä syksy ja kaikki se nostalgia mitä se aina mukanaan tuo, vilahtaa päivät ja ajatukset ohitseni niistä aina kunnolla kiinni saamatta - hetken ahdistaa ajatus ajasta - siitä että en voi tarrautua niihin turvallisiin hetkiin ikuisuudeksi kiinni kun jossain vaiheessa toisen pitää aina mennä. Mutta en ole yksin tässä maailmassani, joku on niin lähellä ja niin tuttu, kai niin samankaltainenkin, että näkee. Ei tarvitse tuntea itseään pieneksi ja väärin ymmärretyksi siinä. 

Tuntuu hyvältä rakastaa niin inhimmillisesti, olla niin säröisenä ja samalla niin kokonaisena.


torstai 20. lokakuuta 2011

Otteeni tähän maailmaan

Maailma sisälläni on muuttunut, alkanut kaikki paremmin hahmottumaan, monimutkaiset kuviot yksinkertaistumaan. Olen alkanut hiljakseen uskomaan omaan arvooni, monen kolhun kautta löytänyt kasvun aineksia, kääntänyt tunteeni vahvuudekseni. Tämä syksy on ollut merkityksellinen askel johonkin, muutosten aika itsessäni.

 Ei ole kuopattua ja unohdettua elämää, en voi sanoa irtaantuneeni kaikesta kokonaan, mutta jatkanut silti, jättänyt tarpeeksi taakseni, pystyäkseni näkemään taas kaiken omasta kulmastani eikä heijastuksena toisen lävitse, niiden tunteideni lävitse.

Olen vain hymyillyt ja hymyillyt; bussissa ikkunaan nojaten, suljen silmät ja hengitän syvään. Sisälläni taitaa kaikki olla rauhallisempaa kuin aikoihin. Ei ole ajatuksia tai tunteita joita paeta, ei ole mitä etsiä, on vain rajattomuus kaikessa ympärilläni, ihana ennalta arvaamattomuus elämässä. Podilta soi Regina ja milloin mikäkin, enkä voi kuin ihmetellä, että tässä sitä tosiaan ollaan näin pystyssä. Ja jotenkin toivoisin (vaikka sillä ei oikeastaan mitään väliä pitäisi olla) että se toinen voisi nähdä mut näinä hetkinä, että se näkisi sen vahvuuden mitä en koskaan ehtinyt kuoreni alta näyttää.




Ei saisi antaa toisen valloittaa niin, että sitä unohtaa oman hehkunsa.

Mutta nyt jo astelen niiden aikojen ylitse: Haudihei vaan kesän kaunis huuma ja kaikki mitä olisi voinut olla, löydän vielä paljon enemmänkin. Sen jonka edessä tulee nähdyksi, rakastetuksi siinä todellisuudessaan. Sen joka näkee syvemmänkin maailman pintani alla.

Sisälläni uinuu jokin ihana, toive, uudet tuulet.

ps. Kuvat ei sinänsä suoranaisesti liittyneet mihinkään, mutta niihin hetkiin liityy vahvasti juuri se kaikki mistä olen tässä puhunut ja välillä on helpompi ilmaista kuvin kuin sanoin.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Tuntuu että elämässäni on tapahtunut hiljaisia muutoksia, että jokin sisälläni on pauhannut, pyörinyt ympyrää ja lopulta pysähtynyt, etsinyt ja löytänyt. En tunne olevani yhtään niin hukassa kuin ennen. Tai en nyt tiedä mitä tarkalleen edes tarkoitan sanoessani ennen, mutta niin, nyt on kuitenkin aika hyvä. On ollut parhaita viikkoja aikoihin tämä syysloma. Se on hujahtanut niin kevyesti, niin eloisasti ja pehmeästi, niin ihanan huolettomalla tavalla. Voisin jakaa niin monta arvokasta hetkeä, mutta niitä mahdoton lähteä avaamaan, joten sanon vain että oolalaa tänään on ihan hölmö olo, sisälläni kuohuu suloisesti ja moneen päivään en ole osannut ajatella. Ollut vain kuin yksi aivoton ameeba leijailen (ja sen voi ehkä täältä rivien välistä bongata hee) Tänään istuin pitkän bussimatkan mieli hiljaa. Ei ollut muistoja tien kulmilla joihin olisin hukkunut, ei tunteita joihin olisin kuristunut, vain kumma seesteisyys ja kuitenkin samalla jotenkin lapsenomaisella tavalla levoton,

että olisi voinut vain virnuilla ja hyppiä, höhöttää niinkuin me siinä pienessä pehmeässä kasassa tänään, kolme hassua hupsua ja yksi pikku hai, toisiamme kutitellen, (isot ihmiset, sopivasti pieniä hönttejä.)

(Nyt en osaa pelätä mitään)

........kattelen tässä vaan että minne elämä vie




torstai 6. lokakuuta 2011

Kävellään pellon viertä, ympärillämme syksy loistaa kauneimmillaan, värit voimakkaana ja mä tunnen eläväni. Olevani siinä kaiken keskellä läsnä enemmän kuin pitkään aikaan, aistien kaiken sen niin todella, pienimmänkin, metsän rämeiköissä vaelletaan ja yhteistä maailmamme rakennetaan, hiljakseen, kerrotaan elämästämme ja jotenkin tiedän että siinä on jonkin alku. Hiljaisuuskin on kevyttä. Kaikki tuntuu olevan oikeinpäin, ihanasti pysähtyneenä siinä huoneen nurkassa kun tuntuu että maailmat kohtaa.

Tuntuu että jotakin sisälläni on tapahtumassa, ehkä ympärillänikin. Niinkuin yhtäkkiä olisi jokin mitä kohti mennä, suunta, jota en kuitenkaan osaa (vielä) määrittää. Tuntuu vain selkeämmältä, kaikki. Olen taas löytänyt otteen elämään, haparoivin askelein ehkä vielä, mutta silti jotenkin uudella tavalla voimakkaana. Olen oppinut päästämään vähän irti niistä elämän kahlitsevista elementeistä ja olemiseni on tässä, kevyempää, paljon yksinkertaisempaa ja kun tunnen sisälläni jotakin, voin antaa itseni vain tuntea, löytämättä syitä kaikelle sille.

Kaikki ympärilläni tuntuu oikealta, tässä elämässäni oikealta, ei ole vääriä valintoja tehty, ei ole virheitä joita tulisi katua, on vain tämä kaikki mitä on ja mitään en juuri nyt pyyhkisi pois, sillä se voisi viedä jotakin tästä mitä olemassaoloni on tässä. Näin kevyesti.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Ole siinä

Siinä baarin nurkassa en löydä itseäni, sekoitun musiikin jumputukseen, hajoan ympäriinsä ja sanani ovat tyhjiä, kaikki siinä tuntuu vieraalta. Kaksi maailmaa eivät kohtaa, tunnen olevani väärässä paikassa, siellä missä ei voi tulla nähdyksi niinkuin tahtoisi. Mutta suljen silmäni ja soluttaudun hetkeksi kaiken sekaan yrittäen unohtaa sen haurauteni joka ei sovi sinne, sillä se mitä on sisälläni on siellä näkymätöntä, siellä ihmiset vain katsovat (niillä lipevillä katseillaan) sen sijaan että todella näkisivät - ja siinä on vissi ero.

Ja kun joku tulee ja tarraa perseestä, tajuan ettei tämä ole niitä paikkoja josta lähdetään elämänsä rakkautta etsimään, mutta jos tahtoo hetken olla jollekkin jotakin, niin se on helpompaa kuin missään muualla. Mutta en taida olla niitä ihmisiä. lähelle tahdon päästää vain ne joilla on todella merkitystä, ne joiden viereen voi käpertyä hiljaa tarvitsematta yrittää olla yhtään mitään.

Usein kaikki on vähän väärinpäin ja sitä miettii vain että elämä on vain yhtä tsägää, kaikki niin hallitsematonta tsägää ja kuitenkin joukossa muutama merkki kohtalostakin. Mihin pitäisi uskoa, mikä tässä elämääni ohjaakaan, ei kai sillä ole väliä, sillä tässä sitä kuitenkin ollaan.


Bussista katseeni eksyy muistoon, siinä missä joskus istuttiin oli kevät kauneimmillaan, niin moni asia on siitä muuttunut ympärilläni, elämäni ja itse siinä mukana niinkuin aina, tuntenut pakahtuvani kauneimmasta kaikista kipeimpään ja kuitenkin, me kaksi ollaan ihan samalla tavalla. Meidän maailmamme on kupla johon voi aina paeta piiloon, olla lähellä pelkäämättä, ottaa kädestä kiinni tai katsoa hiljaa ja sanoa ääneen ne kaikista kipeimmätkin tunteensa. Miten turvallista että on sellainen maailma.


Eikä mikään voisi oikeastaan olla tämän paremmin tai vaikka voisikin, niin kaikki on tuntunut taas näissä hetkissä niin kokonaiselta että olisi järjetöntä kaivata enempää.