lauantai 4. joulukuuta 2010

Pikku-Panamaa ja lettuhetkiä keittiössä istuen yömyöhään

Pienessä kasassa, toinen toisissamme kiinni, unen ja valveen rajamailla, silmät kiinni mielikuvituksemme luo tarinaa eläväksi kuviksi toisen lukiessa. Mieleeni piirtyy lapsuuden hetkiä, miten sitä ei voinut koskaan nukahtaa ennen kuin toinen oli lukenut iltasadun, kapaloinut peiton turvaan ja sanonut ne kolme maailman kauneinta sanaa

ja yhtäkkiä tunnen suurta kaipuuta siihen kaikkeen. Kun kaikki oli vielä niin ihanan yksinkertaista ja valoisaa. Samalla tavalla kuin niissä saduissakin. Kepeää ja yksinkertaista onnea. Ei kaivattu mitään ylimääräistä kun iloittiin aina vain siitä mitä oli ja jos kaivattiinkin niin sitten vaan tehtiin se todeksi sillä mikään mitä kaivattiin ei sillon ollut liian suurta. Kun ulkona satoi, mentiin ulos alasti juoksemaan taloa ympäri serkkujen kanssa ja tanssittiin sadetansseja ja nyt kun ollaan isoja, angstatataan vain sitä miten ankeaa ja harmaata ulkona on.



Janoschin Tarinatuokio 5


”– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
– On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui suorastaan naulankantaan.” 


Ja mun silmistä valuu muutama kyynel kun tajuan taas miten yksinkertaista kaikki voi vieläkin olla jos vain haluaa. Ei sais unohtaa sitä miten pienetkin asiat voi olla huomaamisen arvoisia.

Tuntuu hyvältä kun vieressä on niitä ihmisiä joiden kanssa sitä voi unohtaa sen jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyytensä, päästää kaikista niistä estoistaan ja olla sitä kaikkea mitä sillä hetkellä on.

On arvokasta tietää että saa olla rosoinen ja keskeneräinen, välillä tyhjä jaksamatta antaa itsestään mitään, välillä sietämätön yliherkkyydessään tai huolehtiessaan kokoajan liikaa kysellen, välillä lapsellinen heitäytyessään elämään liikaa ja välillä vain pieni ja avuton kaivatessaan vain toisen kainaloa ja kauniita sanoja. Sekä kaikkea sitä muuta.

Ja vaikka pelkäänkin sitä ihmisten päästämistä lähelleni, on niin helpottavaa tietää kuinka monta ihmistä on nähnyt mut heikoimmillani ja vahvimmillani. Ja kuitenkin kuinka monille olen vielä muurieni takana. Sekin tuntuu turvalliselta. Enkä voi vaatia itseäni muuttumaan liikaa vaikka välillä yritänkin, miettiessäni mitä kaikkea sitä voisikaan olla enemmän ja miten sitä täytyisikään skarpata, päästä irti ujoudestani ja tavastani ajatella liikaa. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä että jotkut asiat on olleet osa aina ja kenties tulee aina olemaan. Pitää vain antaa itselleni aikaa ihmisten kanssa, voiden pikkuhiljaa alkaa antamaan itsestäni enemmän ja enemmän. Kaikki tapahtuu omalla painollaan jos on tapahtuakseen.

4 kommenttia:

Aleksi kirjoitti...

näit sun juttuja on aina niin kiva lukea! :-- )

Sofia kirjoitti...

kiiiitosta söppä! :---) kuin myös!

Konsonantti kirjoitti...

Koin ahaa-elämyksen ja tajusin, että olet Kallion lukiossa. Itse olen pitemmän aikaa ajatellut ainakin hakea sinne ja tälleen. Olin eilen siellä avoimissa ovissa. :)

Sofia kirjoitti...

Joo siellähän mä! Ohhooo siistiä, toivottavasti pääset! Pidän sulle peukut kybällä pystys :)