lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulutunnelmia

Onnen kyyneleitä ja turvallista rakkauden lämpöä ympärilläni, hellissä halauksissa ja kauniissa sanoissa.

Eilen istuin tunnin matollani itkien epätodellista kepeyden ja huojentumisen tunnetta sisälläni sekä sitä järjetöntä rakkauden määrää sisälläni minkä ihmiset saivat aikaan niillä kauniilla sanoilla ja ajatuksilla. Tuntui kuin olisin hajonnut siihen tunteiden määrään, jotka saivat mut pakahtumaan siihen paikkaan. Tuntuu kuin kaikki ne väärät tunteet olisivat haihtuneet siinä hetkessä harteiltani. Sanat tärkeältä ihmiseltä käänsivät kaiken oikeinpäin.

Aamulla syödään joulupuuroa sukulaisten kanssa ja jaetaan onnistumisen-kokemuksia, mä kerron siitä tähtihetkestäni kun pienenä voitin veikan shakissa ja sain itelleni 7 kuningatarta, tietenkin vähän omilla säännöillä pelaten, isosiskon suurta auktoriteettiä ja toisaen tietätämättömyyttä hyväksi käyttäen. Iskä kertoo siitä kun voitti jaetun ykkös-sijan armeijan runokilpailussa ja mitäs niitä osallistujia olikaan....kaksihan niitä taisi olla katos vaan!.. hedelmäpelejä ja starajuttuja. Elämän pieniäsuuria tähtihetkiä.

Joulupöydässä nauretaan elämän pienille kommelluksille, syödään niin paljon että alkaa jouluruoka pursuta korvista ulos,jammaillaan ja hymyillään paljon. 



















sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Mieli tauolle, kiitos

Kaikki tuntuu sekoittuvan päässäni kummallisesti. On liian paljon asioita sekoittuneena toisiinsa, joita en jaksa pysähtyä analysoimaan. Oon tuntunut taas kadottaneen itseni johonkin, enkä osaa antaa tunteilleni nimiä ja ajatuksilleni merkityksiä. Suoraan sanottuna mä oon aivan helvetin kyllästynyt etsimään ja etsimään, löytämään kaikelle jotakin syvempää  merkitystä. Mä oon turtunut itseeni ja tapaani elää. Kaikesta alkaa kadota vähän maku tätä rataa. Mitä jos kaikki voisi kerrankin olla vaan ja hyvä niin? Mitä jos oleellisinta ei olekkaan se että ymmärtää kaiken vaan ennemminkin se että tuntee asiat vahvasti sisällään.

Pysähtyisin ja henkäilisin elämää, katsoisin maailmaa ympärilläni ja tuntisin sen äärettömän kauneuden siinä itsessään ilman että yrittäisin löytää sitä mikä luo sen kauneuden ja kaiken muun. Hetkien ei saa antaa valua ohitse, mutta ei saa kaivautua liian syvälle tai ei enää näe pintaan. Kaikki voisi olla vain niin häkellyttävää ihan vaan koska se on. Miki kaikki täytyisi pysytä perustelemaan reunoja myöten. Kaikkiin kysymyksiin ei ole olemassa vastausta tai sitten niitä on liian monta.

 Itsensä etsiminenkin on vähän niinkuin etsisi neulaa heinäsuovasta, koska ei sitä tulla valmiiksi koskaan kuitenkaan. Aina voi löytää jotakin lisää, jokaisen uuden kokemuksen ja ihmisen kautta aukeaa uusia ovia itseensä, uusia tapja tarkastella itseään kuin ulkopuolisin silmin ja nähdä itsessään jotakin mitä ei aikasemmin ole oivaltanut. Joten mitä jos sitä vain lopettaisikin sen loputtoman etsimisen ja heittäisi suurennuslasin kädestään ja pysähtyisi katsomaan kaikkea sellaisena kuin se siinä hetkessä on, ilman että lähtisi heti etsimään siitä jotakin enemmän. 

Näinhän mä nyt sanon, mutta sekin on luultavasti aika varmaa, että huomenna mä katselen maailmaa taas aivan samoin kuin aikasemminkin. Mutta ei se mitään, yritän kuitenkin.






torstai 16. joulukuuta 2010

Sumuisia tunnekarkeloita

Rakastan vinyylin kotoisaa kohinaa ja sitä kun poskia pistelee pakkasen jäljiltä lämpimästi. Teetä keitän monta kupillista käpertyen sohvan nurkkaan tyynyjen sekaan. Mielessäni lämmittää hassut pienet hetket ja se miten sitä hetki sitten yksi päivä havahtui siihen että on jatkanut elämäänsä eteenpäin, jättäen jotakin vihdoin taakseen. Kun toinen kävelee bussista ulos, antaen mulle lähtiessään yhden vaivaisen hämmentyneen mutta lämpimän hymyn, mä tunnen kuinka jokin loksahtaa paikoilleen ja tiedän että se yksi jälki on ummessa. Miten vähän siihen vaadittiinkaan ja miten paljon se kuitenkin vei aikaa. Vielä on kuitenkin paljon selvitettävää, muutama sellainen jälki jonka katoaminen vaatii liian paljon sanoja ihmiseltä joka on jo vierinyt elämästä niin kauas etten uskaltaisi edes ajatella mitä tapahtuisi jos vielä joskus kohtaisimme. Mutta sekään ei tunnu juuri nyt kovin tärkeältä.

Mutta mä uskon lapsellisesti siihen että kaikella on tarkoituksensa ja että mitä sitten tapahtuukin, niin sen täytyy tapahtua. Kulutettuja sanoja, mutta niin mä uskon. Se tuo järkeä kaikkeen, niihinkin mutkiin jossa ei näe mitään järkeä ja se että yleensä kaikesta jää käteen jotakin hyvääkin, mikä auttaa elämässä eteenpäin jatkossakin.

Ulkona hyppii katolla miehet lumihommissa ja äkkiä kaikki tuntuukin taas hetken niin kepeältä. Elämä tässä pienessä hetkessä, onnellisuuteni kietoutuneena taas ympärilleni. Huolimatta siitä pienestä kuramöykystä sisälläni, negatiivisten tunteiden vellouma, tunnen sen lävitse nyt hyvän olon. Pitkästä aikaa.



P.S: Musta on muuten tullut ihan vainoharhanen noiden jääpuikkojen kanssa jotka roikkuu uhkaavasti jokaisen talon rännissä ja kävelen miten sattuu keskellä katua hipsiessäni kotiin, väistellen autoja ninjan lailla.


 Tää kuva tekee mut onnelliseksi joka kerta.

hetkiä joiden lämpö ei katao sydämestäni. Mutta voi miten surulliseksi mut tekekään se miten aika ajelehtii kokoajan liian nopeasti eteenpäin, enkä voi palata yhtään mihinkään. Aina on vaan etsittävä lisää ja sitä mukaan niin paljon myös jää taakse. Jotakin kaipaan ihan järjettömästi. 

lauantai 4. joulukuuta 2010

Pikku-Panamaa ja lettuhetkiä keittiössä istuen yömyöhään

Pienessä kasassa, toinen toisissamme kiinni, unen ja valveen rajamailla, silmät kiinni mielikuvituksemme luo tarinaa eläväksi kuviksi toisen lukiessa. Mieleeni piirtyy lapsuuden hetkiä, miten sitä ei voinut koskaan nukahtaa ennen kuin toinen oli lukenut iltasadun, kapaloinut peiton turvaan ja sanonut ne kolme maailman kauneinta sanaa

ja yhtäkkiä tunnen suurta kaipuuta siihen kaikkeen. Kun kaikki oli vielä niin ihanan yksinkertaista ja valoisaa. Samalla tavalla kuin niissä saduissakin. Kepeää ja yksinkertaista onnea. Ei kaivattu mitään ylimääräistä kun iloittiin aina vain siitä mitä oli ja jos kaivattiinkin niin sitten vaan tehtiin se todeksi sillä mikään mitä kaivattiin ei sillon ollut liian suurta. Kun ulkona satoi, mentiin ulos alasti juoksemaan taloa ympäri serkkujen kanssa ja tanssittiin sadetansseja ja nyt kun ollaan isoja, angstatataan vain sitä miten ankeaa ja harmaata ulkona on.



Janoschin Tarinatuokio 5


”– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
– On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui suorastaan naulankantaan.” 


Ja mun silmistä valuu muutama kyynel kun tajuan taas miten yksinkertaista kaikki voi vieläkin olla jos vain haluaa. Ei sais unohtaa sitä miten pienetkin asiat voi olla huomaamisen arvoisia.

Tuntuu hyvältä kun vieressä on niitä ihmisiä joiden kanssa sitä voi unohtaa sen jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyytensä, päästää kaikista niistä estoistaan ja olla sitä kaikkea mitä sillä hetkellä on.

On arvokasta tietää että saa olla rosoinen ja keskeneräinen, välillä tyhjä jaksamatta antaa itsestään mitään, välillä sietämätön yliherkkyydessään tai huolehtiessaan kokoajan liikaa kysellen, välillä lapsellinen heitäytyessään elämään liikaa ja välillä vain pieni ja avuton kaivatessaan vain toisen kainaloa ja kauniita sanoja. Sekä kaikkea sitä muuta.

Ja vaikka pelkäänkin sitä ihmisten päästämistä lähelleni, on niin helpottavaa tietää kuinka monta ihmistä on nähnyt mut heikoimmillani ja vahvimmillani. Ja kuitenkin kuinka monille olen vielä muurieni takana. Sekin tuntuu turvalliselta. Enkä voi vaatia itseäni muuttumaan liikaa vaikka välillä yritänkin, miettiessäni mitä kaikkea sitä voisikaan olla enemmän ja miten sitä täytyisikään skarpata, päästä irti ujoudestani ja tavastani ajatella liikaa. Mutta ehkä on vain hyväksyttävä että jotkut asiat on olleet osa aina ja kenties tulee aina olemaan. Pitää vain antaa itselleni aikaa ihmisten kanssa, voiden pikkuhiljaa alkaa antamaan itsestäni enemmän ja enemmän. Kaikki tapahtuu omalla painollaan jos on tapahtuakseen.