maanantai 29. marraskuuta 2010

Seikkailuja ja pysähtymistä

Se on jännä tunne kun tuntuu seisovan keskellä kaikkea, aikuisuuden rajamailla jossa erottaa kuitenkin vielä häilyvän lapsuuden ja avuttomuuden, tunteiden yhtymäkohdassa jossa ei osaa erottaa todellisuuden rajoja ja sitä missä vaiheessa sitä todella mennään. Samalla koen itseni tavallaan vahvaksi ja jotenkin isommaksi, kuitenkin jotenkin niin pieneksi ja heiveröiseksi. En osaa sanoa mitä näen peilistä, onko se jotakin mistä pidän vai en. Kai se on vähän kamppailua kokoajan, enkä osaa pysyä sen perässä miten tunteet hyppii toisesta toiseen.

Tänään istuin neljästä kahdeksaan kahvilassa, syventyen kohtuuttoman pienellä innokkuudella ruotsin ihmeellisen maailmaan yrittäen painaa mieleeni 15 sivullista sanoja ja miljoona kielioppiasiaa jotka ei vaan sitten millään tuntuneet uppoavan järkeeni. Mutta kerrankin tein jotakin hyödyllistä keskittyen siihen sataprosenttisella läsnäololla.

Tai no ainakin lähemmäs sataprosenttisella, ehkä sitten kuitenkin 10 prosenttai pois.

Välillä ajatukseni eksyvät viereisen pöydän keskusteluihin ja sekoittuvat sinne. Ja toisinaan kaikki se puheensorina muodostuu vain yhdeksi epämääräiseksi taustamölinäksi erilaisine äänenpainoineen ja sävyineen.

Kuuntelen ihmisten erilaisia nauruja, ääniä ja katselen miten niiden kädet heiluu sinne tänne elehtiessään. Välillä unohdun katsomaan sitä tyttöä katsellen kaukaisuuteen, kolkko mutta samalla jotenkin syvä katse silmissään, kaupungin valot jotka välkkyvät jouluisina jokapuolella viestien joulunhysterian ja kuluttamisen ilon oodia  ja ohikulkevat ihmiset joiden katseita saan napattua useamman kiinni. Ajatukseni tuherran ilmaiskortin takapuolelle jonka löydän laukkupohjalta.





Välillä mun tekee mieli hymyillä ja välillä kumma haikeus välähtää mieleeni, saaden mut melkein itkemään. Tunteet on pyörällä ja niitä on liikaa. Niitä on aina liikaa. Liian paljon käsitettäväksi, luodakseni selkeän kokonaisuuden siitä mitä olen missäkin, mitä tunnen milloinkin ja ennen kaikkeaan miksi tunnen. Ja kuitenkin aina se sama.

Mutta mitäpä muutakaan? Ei kai sitä nyt useaksi voi yksi ihminen ulottua? Moneen muotoon kyllä mutta ei koskaan itsestään pois, ja kai se on ihan hyvä niin vaikka toisinaan se tuntuukin tasapaksulta ja tylsältä ja kaikki muut tuntuu niin paljon jännittävimmiltä kuin minä, joka nautin yksinolosta ja siitä että saan vain kokea asioita sisälläni, omassa pienessä maailmassani. Minä joka kuitenkin rakastaa ihmisiä ja asioiden jakamista yhdessä jonkun kanssa.

Eilen oltiin Pihlan kanssa Ikea-seikkailulla ja se oli ihan huippua. Siinä on mulla yks semmonen ihminen jonka merkitys elämässäni on kasvanut tän syksyn aikana korvaamattomaksi. Viiletetään ympäriinsä, ollen täynnä ihanan hullunkurista lapsenmielisyyttä ja napsitaan höpsöjä kuvia ihmeellisia hökötyksiä päässämme, möllötetään siellä sun täällä, syödään Ikean lasten lihapulla-annos ja puhutaan ihmisistä, ja yleisesti ihmisyydestä. Tärkeistä ja painavista asioista. Analysoidaan ja analysoidaan. Mutta jaetaan myös niitä elämän ihanan pieniä asioita ihan vaan siksi että sen toisen kanssa niitä asioita tahtoo sanoa ääneen.

Ja kun mä katson sitä toista silmiin, musta tuntuu että me nähdään toisemme ja se kaikki mitä nähdään on aitoa   . Se tuntuu turvalliselta. Muurini ovat pikkuhiljaa murtuneet ja hetki hetkeltä joudun kamppailemaan itseni ja epävarmuuden kanssa vähemmän.

Napataan kakkupalat mukaamme ja mennään mutustelemaan niitä Suihkukoppiin, kuunnellen joululauluja kajareilta laulaen mukana ja höhötellään sille mikä koomisuuden huippu oikein ollaan.




Hus hus elämänvakavamielisyys.



Ei kommentteja: