Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 

Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä

muutaman vaivaisen askeleen päässä

mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti

 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen

hallita elämää

vieden mua villisti mukanaan

saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois

kun pitäisi katsoa.

Ja kun voisin vetäistä toista hihasta

sanoa vaan että hei

pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos

osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.

Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.