sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 
Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

















Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.







torstai 18. marraskuuta 2010

Kun ei sanat toimi

Kun on niin paljon mitä haluaisia saada sanotuksi, mutta mitä ei kuitenkaan osaa muodostaa sanoiksi. On vain epämääräiset kuvat, sävyt ja tuulahdukset pääni sisällä, sekoittuneena toisiinsa, muodostaen vain epämääräisen ristiriitojen kokonaisuuden.


Usein mietin että onkohan ne kuitenkin jotakin sellaista mitä kenties joku osaisi nähdä kaiken sen käpertymisen lävitse ja vieläpä sellaisia jotka ymmärtäisivät näkemänsä? Vai onko kaikki se jotakin sellaista mikä on niin syvällä itsessäni ettei sitä ole edes mahdollista lukea lävitseni kun hädin tuskin itsekkään aina ymmärrän?



En tahdo paeta kuoreeni piiloon, mutta teen niin kuitenkin. En tahdo paeta ihmisiä joiden kanssa joutuisin haastamaan itseni kovemmin, mutta pakenen silti. En tahdo istua hiljaa kun olisi sanottavaa, mutta niin teen kuitenkin. Ja kun katson itseäni sovituskopin peilistä, murenen silmissäni ja tunnen kuinka itseinho puristuu rinnassani. Nää on taas näitä päiviä. Kasvoni näyttävät ruhjuisilta ja liian pyöreiltä ja kun yritän hymyillä, näytän vain naurettavammalta. Mä pelkään hallitsematonta vihaani, jota en osaa suunnata kuin itseeni. Se on henkistä, ei koskaan fyysistä, mutta sattuu se silti. Ja mä pelkään sitä päivää kun enää jaksakkaan yrittää skarpata itseäni uskomaan siihen että riitän.

Mä oon niin helvetin täynnä tätä tunnetta ja ihan vahingossa mä oon itse ruokkinut sitä näiden vuosien ajan, antamalla itseni vajota sen tunteen syövereihin liian monta kertaa, antaen itseni kieriä tässä itsesäälissäni.

Mieleeni muistuu fläsbäkkinä niitä hetkiä, joiden muistaminen lyttää mua kumoon, hetkiä joissa koen kutistuvani toisen edessä, epäonnistumiset ja pettymykset ja hetket jossa koen huonommuuden tunnetta ensimmäistä kertaa. Siitä on kauan, aivan liian kauan. Niin pienen ihmisen ei olisi pitänyt kokea sellaista tunnetta sisällään, mutta se koki, sillä se on aina ollut herkkä aistimaan ja tuntemaan, ottamaan asiat liian suurella tunnelatauksella. Ja tässä se nyt on, tuntien itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni lapsi ilman äidin syliä.






keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 
Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä
muutaman vaivaisen askeleen päässä
mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti
 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen
hallita elämää
vieden mua villisti mukanaan
saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois
kun pitäisi katsoa.
Ja kun voisin vetäistä toista hihasta
sanoa vaan että hei
pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos
osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.


Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.






keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tunteiden kaaosta

Kävellessäni pimeässä sateessaa kotiin, kengät vettä litisten ja ollen kuin mikäkin lötslöst rättipää, tunnen miten sisältäni kuitenkin houkuu pehmeää valoa joka saa mun oloni kepeäksi ja vahvaksi, nostaen hymyn huulilleni kaiken sen hämmennyksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. 

Ihmiset valuu ohitseni ja yhtäkkiä tahdon katsoa niitä jokaista syvälle silmiin, syvemmälle kuin ventovierasta olisi soveliasta katsoa, tahdon sukeltaa elämän syvyyksiin, kaikkeen sen kauneuteen ja rumuuteen, ihmisyyteen ja rakkauteen, selvittää kaikki maailman ihmeeliset mysteerit joissa asuu jotakin oleellista ja nähdä pinnan läpi syvemmälle kuin olisi edes mahdollista nähdä. Tahdon ymmärtää ja osata nähdä asioita monista eri näkökulmista, laajentaa maailmankatsomustani ja tietopakettia pääni sisällä.


Tahdon tuntea elämän sisälläni joka henkäyksellä ja solullani, koko sielullani ja kehollani. Tahdon tuntea rakkauden vyöryn ja jakaa sitä rakkaille ihmisille ympärilläni ja ylittää itseäni muutaman sanan verran. 

Tahdon että kaikki on selkeää, mutta silti sopivan kaaosta. Sillä vain epätäydellisyyttä on ja se on inhimillisyydessään just niin kaunista. Pieni kaaos tekee elämästä vaan vähän mielenkiintoisempaa, sillä järjestys on vaan liian selkeää.