maanantai 29. marraskuuta 2010

Seikkailuja ja pysähtymistä

Se on jännä tunne kun tuntuu seisovan keskellä kaikkea, aikuisuuden rajamailla jossa erottaa kuitenkin vielä häilyvän lapsuuden ja avuttomuuden, tunteiden yhtymäkohdassa jossa ei osaa erottaa todellisuuden rajoja ja sitä missä vaiheessa sitä todella mennään. Samalla koen itseni tavallaan vahvaksi ja jotenkin isommaksi, kuitenkin jotenkin niin pieneksi ja heiveröiseksi. En osaa sanoa mitä näen peilistä, onko se jotakin mistä pidän vai en. Kai se on vähän kamppailua kokoajan, enkä osaa pysyä sen perässä miten tunteet hyppii toisesta toiseen.

Tänään istuin neljästä kahdeksaan kahvilassa, syventyen kohtuuttoman pienellä innokkuudella ruotsin ihmeellisen maailmaan yrittäen painaa mieleeni 15 sivullista sanoja ja miljoona kielioppiasiaa jotka ei vaan sitten millään tuntuneet uppoavan järkeeni. Mutta kerrankin tein jotakin hyödyllistä keskittyen siihen sataprosenttisella läsnäololla.

Tai no ainakin lähemmäs sataprosenttisella, ehkä sitten kuitenkin 10 prosenttai pois.

Välillä ajatukseni eksyvät viereisen pöydän keskusteluihin ja sekoittuvat sinne. Ja toisinaan kaikki se puheensorina muodostuu vain yhdeksi epämääräiseksi taustamölinäksi erilaisine äänenpainoineen ja sävyineen.

Kuuntelen ihmisten erilaisia nauruja, ääniä ja katselen miten niiden kädet heiluu sinne tänne elehtiessään. Välillä unohdun katsomaan sitä tyttöä katsellen kaukaisuuteen, kolkko mutta samalla jotenkin syvä katse silmissään, kaupungin valot jotka välkkyvät jouluisina jokapuolella viestien joulunhysterian ja kuluttamisen ilon oodia  ja ohikulkevat ihmiset joiden katseita saan napattua useamman kiinni. Ajatukseni tuherran ilmaiskortin takapuolelle jonka löydän laukkupohjalta.





Välillä mun tekee mieli hymyillä ja välillä kumma haikeus välähtää mieleeni, saaden mut melkein itkemään. Tunteet on pyörällä ja niitä on liikaa. Niitä on aina liikaa. Liian paljon käsitettäväksi, luodakseni selkeän kokonaisuuden siitä mitä olen missäkin, mitä tunnen milloinkin ja ennen kaikkeaan miksi tunnen. Ja kuitenkin aina se sama.

Mutta mitäpä muutakaan? Ei kai sitä nyt useaksi voi yksi ihminen ulottua? Moneen muotoon kyllä mutta ei koskaan itsestään pois, ja kai se on ihan hyvä niin vaikka toisinaan se tuntuukin tasapaksulta ja tylsältä ja kaikki muut tuntuu niin paljon jännittävimmiltä kuin minä, joka nautin yksinolosta ja siitä että saan vain kokea asioita sisälläni, omassa pienessä maailmassani. Minä joka kuitenkin rakastaa ihmisiä ja asioiden jakamista yhdessä jonkun kanssa.

Eilen oltiin Pihlan kanssa Ikea-seikkailulla ja se oli ihan huippua. Siinä on mulla yks semmonen ihminen jonka merkitys elämässäni on kasvanut tän syksyn aikana korvaamattomaksi. Viiletetään ympäriinsä, ollen täynnä ihanan hullunkurista lapsenmielisyyttä ja napsitaan höpsöjä kuvia ihmeellisia hökötyksiä päässämme, möllötetään siellä sun täällä, syödään Ikean lasten lihapulla-annos ja puhutaan ihmisistä, ja yleisesti ihmisyydestä. Tärkeistä ja painavista asioista. Analysoidaan ja analysoidaan. Mutta jaetaan myös niitä elämän ihanan pieniä asioita ihan vaan siksi että sen toisen kanssa niitä asioita tahtoo sanoa ääneen.

Ja kun mä katson sitä toista silmiin, musta tuntuu että me nähdään toisemme ja se kaikki mitä nähdään on aitoa   . Se tuntuu turvalliselta. Muurini ovat pikkuhiljaa murtuneet ja hetki hetkeltä joudun kamppailemaan itseni ja epävarmuuden kanssa vähemmän.

Napataan kakkupalat mukaamme ja mennään mutustelemaan niitä Suihkukoppiin, kuunnellen joululauluja kajareilta laulaen mukana ja höhötellään sille mikä koomisuuden huippu oikein ollaan.




Hus hus elämänvakavamielisyys.



torstai 25. marraskuuta 2010

Ameebaelämää

Ajatukset vaan jumittaa ja olo on kuin olisin yksi ameeba joka vaan leijailee ja vyöryy ympäriinsä sinne tänne. Tavallaan melkein tykkään tästä olotilasta kun en jaksa vaivata mieltäni millään painavalla ja pää täyttyy vain turhanpäiväisistä asioista. Enkä jaksa tehdäkkään mitään järkevää. Siellä kahvilassakin olisin voinut löhnöttää sen toisen kanssa vaikka ikuisuuden, on niin mukavaa kun sitä ei tarvitse jaksaa edes puhua ja kummatkin voi vaan vaipua vähän väliä omiin ajatuksiinsa jaksamatta avata suutaan.

Tuntuu kuin musta olis imetty kaikki energia johonkin, hilpeyttä vilahtelee kyllä aina hetkittäin ja en mä koe itseäni mitenkään surulliseksi tai varsinaisesti ahdistuneeksikaan, jotenkin vaan tyhjäksi ja turhan neutraaliksi. Kaikki on vähän tahmaista ja turhan tuntuista, eikä kokeisiin lukemisestakaan tuu mitään.

Ja mikä pahinta on se että mä en jaksa stressata siitäkään vaan teen kaiken taas niin Soffumaisella ei se oo niin justiinsa- tyylillä ja päätänkin stressaamisen sijaan istua ikkunalaudalle juomaan teetä ja kuuntelemaan Kings of Conviencea vaikka korvan takana jyskyttää kaikki se vastuu mikä on kaatumaisillaan kohta niskaani, mutta mä myhäilen hymyillen ja huidon stressivyöryä pois.

Kai se on parempi kuin se että tuskailisin henkihieverissä selviytymistäni vaikka toisaalta välillä parempiin saavutuksiin pääsee juuri sen tusksan kautta, mutta äh kyllä mä elämässä eteenpäin pötkin näinkin lusmumeinigillä, varmasti pötkin jollain ihme konstilla. Se nähdään sitten.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Sekuntteja yksi kerrallaan

Sanoista kasvaa lauseita, lauseista merkityksiä, tuntemattomista korvaamattomia, päivistä viikkoja ja mukavasta pienestä humalasta kamala krapula. Niin se elämä menee. Hetkiä joista muodostuu kokonaisuuksia ja jatkumoita.

Viikonloppu hujahti taas ihan tosta vaan, mut millonkas se ei niin hujahtais. Ainahan se aika tuntuu hujahtavan joka paikassa ja kokoajan. (Yllättävää sinänsä.) 

Me ollaan kuin yhden kuplan sisällä, keskustelujen viedessä meitä mukanaan syvemmälle ja syvemmälle. Mä unohdan ajan kulun ja kaiken muun, itsenikin melkein. Puhutaan asioista, kaivautuen syvemmälle ja mä en pelkää inhimmilisyyttäni enkä koe enää tarvetta todistella toiselle mitäään. Sillä mitä mä todistelisin? Miksi mä todistelisin ylipäätänsä yhtään mitään kenellekkään? Vahvuuteni on todellisin silloin kun mun ei ole tarvetta korostaa sitä ja mä olen itseni eniten just sillon kun päästän siitä ajatuskierteestä irti joka vaatii mua analysoimaan joka ikisen eleeni ja sanani, just sillon kun mä en mieti sitä mitä mä olen. 
Sitten löllötään Rullaportaiden alla kauppakeskuksen suljettua, höhötellen toisen kanssa ihmisten kummastuneille katseille jotka vyöryää kiireessään sinne tänne. Mä mietin usein miten paljon monilta jääkään huomaamatta ja elämättä, juoksennellessaan kokoajan vaan paikasta toiseen ajatustakin nopeammin. Mutta meillä ei oo kiirettä, me voidaan kertoa pieniä hassuja tarinoita elämästämme, sanoja ja muistoja, mitä vaan ja se on musta ihan mahti juttu, se miten pienestä tulee suurta. Ja se miten sitä ei oo karannut hetkeäkään edel

















Ja huomaamattani väistelen kai sen yhden katsetta, joka on alkanut saamaan mussa kummaa tutinaa aikaan. Halaan toista lujemmin ja sen lähtiessä jään hymyilemään sen perään kuin mikäkin hölmö. 

Eikä mulla oo huolta tai kiirettä, ajattelin vain odottaa ja katsoa.







torstai 18. marraskuuta 2010

Kun ei sanat toimi

Kun on niin paljon mitä haluaisia saada sanotuksi, mutta mitä ei kuitenkaan osaa muodostaa sanoiksi. On vain epämääräiset kuvat, sävyt ja tuulahdukset pääni sisällä, sekoittuneena toisiinsa, muodostaen vain epämääräisen ristiriitojen kokonaisuuden.


Usein mietin että onkohan ne kuitenkin jotakin sellaista mitä kenties joku osaisi nähdä kaiken sen käpertymisen lävitse ja vieläpä sellaisia jotka ymmärtäisivät näkemänsä? Vai onko kaikki se jotakin sellaista mikä on niin syvällä itsessäni ettei sitä ole edes mahdollista lukea lävitseni kun hädin tuskin itsekkään aina ymmärrän?



En tahdo paeta kuoreeni piiloon, mutta teen niin kuitenkin. En tahdo paeta ihmisiä joiden kanssa joutuisin haastamaan itseni kovemmin, mutta pakenen silti. En tahdo istua hiljaa kun olisi sanottavaa, mutta niin teen kuitenkin. Ja kun katson itseäni sovituskopin peilistä, murenen silmissäni ja tunnen kuinka itseinho puristuu rinnassani. Nää on taas näitä päiviä. Kasvoni näyttävät ruhjuisilta ja liian pyöreiltä ja kun yritän hymyillä, näytän vain naurettavammalta. Mä pelkään hallitsematonta vihaani, jota en osaa suunnata kuin itseeni. Se on henkistä, ei koskaan fyysistä, mutta sattuu se silti. Ja mä pelkään sitä päivää kun enää jaksakkaan yrittää skarpata itseäni uskomaan siihen että riitän.

Mä oon niin helvetin täynnä tätä tunnetta ja ihan vahingossa mä oon itse ruokkinut sitä näiden vuosien ajan, antamalla itseni vajota sen tunteen syövereihin liian monta kertaa, antaen itseni kieriä tässä itsesäälissäni.

Mieleeni muistuu fläsbäkkinä niitä hetkiä, joiden muistaminen lyttää mua kumoon, hetkiä joissa koen kutistuvani toisen edessä, epäonnistumiset ja pettymykset ja hetket jossa koen huonommuuden tunnetta ensimmäistä kertaa. Siitä on kauan, aivan liian kauan. Niin pienen ihmisen ei olisi pitänyt kokea sellaista tunnetta sisällään, mutta se koki, sillä se on aina ollut herkkä aistimaan ja tuntemaan, ottamaan asiat liian suurella tunnelatauksella. Ja tässä se nyt on, tuntien itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni lapsi ilman äidin syliä.






keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Poukkoilua

Valojen varjot vaanivat katossa, suljen silmäni ja tahdon paeta, johonkin missä maailma ei ole pelkkiä määritelmiä ja odotuksia. En saa otetta mistään ja tuntuu kuin hetket vain livahtaisivat ohitseni, osaamatta elää niitä. Olen syvällä mieleni maailmoissa ja ulkopuolinen maailma tuntuu olevan liian täynnä haasteita joita en osaa kohdata. Minä tuntuu olevan vain leijaileva termi jossain kaukaisuudessa ja kaikki tuntuu liian hauraalta ja tahmealta. Miksen mä pysty tarttumaan hetkiin joissa mun olisi mahdollisuus  näyttää itselleni se todellinen vahvuuteni? 
Miksi unelmat on niin helvetin kaukana, ja silti niin lähellä
muutaman vaivaisen askeleen päässä
mutta ne askeleet, ne on hemmetin painavia. Yksikin askel voi muuttaa suuntaani, rikkoa tai rakentaa. 

Ja kuitenkin, tahdon niiin palavasti
 silti suljen silmäni ja annan pelon saada musta yliotteen
hallita elämää
vieden mua villisti mukanaan
saaden kiertämään loputonta ympyrää.

Käännän katseeni pois
kun pitäisi katsoa.
Ja kun voisin vetäistä toista hihasta
sanoa vaan että hei
pakenenkin ihmisten sekaan piiloon.

Ehkä on helpompi olla ilmaa kuin tulla nähdyksi tärisevin käsin, katse harhaillen ja osaamatta muotoilla ajatuksiaan sanoiksi oikealla tavalla, tulla ymmäretyksi väärällä tavalla, epävarmuuden kutistaessa.

Painan pääni polviin ja tunnen kuinka kyyneleet pakenevat ulos
osaamatta hallita niitäkään.

Miten voi olla mahdollista että ihminen ei pysty hallitsemaan edes itseään? Että sitä vain katselee kuin ulkopuolisin silmin miten sitä toimii järjettömällä ristiriidalla ja että omaakin elämää katsellaan vaan vierestä ja sitten surkutellaan että voivoi näinkö tän nyt piti taaskin mennä? Enkö se ole minä itse, joka on kaiken takana? Pelkoni vai vahvuuteni - kumman annan valita suunnan? 

"Se mihin uskot, se toteutuu elämässäsi" niin sitä tais muuan budha joskus sanoa.

Iskä makoilee sängylläni, puoliunessa hymyillen. Hiljaisuus tuntuu hyvältä, sillä juuri nyt mä en jaksa puhua. Turvallinen läsnäolo vailla vaatimuksia, se saa oloni hvyäksi.


Jokaisesta päivästä löytyy ne hetket, kun pysähtyessään tajuaakin miten elämä on kaunista kuin mikäkin, harmaudenkin ja kiireen keskellä, pienissä arjen hetkissä jotka liian usein jättää elämättä ja kokematta sillä läsnäololla millä pitäisi.






keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tunteiden kaaosta

Kävellessäni pimeässä sateessaa kotiin, kengät vettä litisten ja ollen kuin mikäkin lötslöst rättipää, tunnen miten sisältäni kuitenkin houkuu pehmeää valoa joka saa mun oloni kepeäksi ja vahvaksi, nostaen hymyn huulilleni kaiken sen hämmennyksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. 

Ihmiset valuu ohitseni ja yhtäkkiä tahdon katsoa niitä jokaista syvälle silmiin, syvemmälle kuin ventovierasta olisi soveliasta katsoa, tahdon sukeltaa elämän syvyyksiin, kaikkeen sen kauneuteen ja rumuuteen, ihmisyyteen ja rakkauteen, selvittää kaikki maailman ihmeeliset mysteerit joissa asuu jotakin oleellista ja nähdä pinnan läpi syvemmälle kuin olisi edes mahdollista nähdä. Tahdon ymmärtää ja osata nähdä asioita monista eri näkökulmista, laajentaa maailmankatsomustani ja tietopakettia pääni sisällä.


Tahdon tuntea elämän sisälläni joka henkäyksellä ja solullani, koko sielullani ja kehollani. Tahdon tuntea rakkauden vyöryn ja jakaa sitä rakkaille ihmisille ympärilläni ja ylittää itseäni muutaman sanan verran. 

Tahdon että kaikki on selkeää, mutta silti sopivan kaaosta. Sillä vain epätäydellisyyttä on ja se on inhimillisyydessään just niin kaunista. Pieni kaaos tekee elämästä vaan vähän mielenkiintoisempaa, sillä järjestys on vaan liian selkeää.