Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.
Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.
Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.
Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.
Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.
4 kommenttia:
Osaat kirjottaa hyvin kauniisti, ja tekstiesi tunnelma on ihana :)
Hei olipas kauniisti ja kivasti kirjotettu!
Hehheeee meitsin ottama kuva!!
Voi kiitos! lämmittipäs kovin mieltäni hihii :))
ja niimpä onki Sagutin, kelaaa JOKU SATA VUOTTA SITTE! muistan sen päivän ihan sairaan hyvin, tais nimittäin olla aika jeba päivä se :---))
Lähetä kommentti