Askeleeni ovat taas kevyempiä, katujen huokuessa levollista hiljaisuuttaan. Katulamput loistaa kelataisinaan, puut näyttää paljailta ilman lehtiä suojanaan, eikä yhtäkään ihmistä ympärilläni. Ehkä kaikki ovat jo käpertyneet syksyn piemydeltä koteihinsa piiloon, (lämpimien vilttien alle käpertyen, kenties toisen kainalon turvassa lojuen.) Bussi ilmoittaa tulevansa vasta 25 minuutin kuluttua joten mä päätän kävellä niin monta pysäkkiä eteenpäin kuin vaan ehdin. Hengitän syksyn ilmaa ja sisälläni huokuu kumma kaunis haikeus.
Kepeä olento jonka ajatukset on kuin pieniä hymyielviä sykähdyksiä, muiston vilahduksia joista tunnen vain niiden kauneuden, unohtaen asioiden kääntöpuolen ja hetken huminaa syksyn tuulessa. Ja mun mielessä vilahtaa taas rakkaus, niin mikäpä muukaan. Aina samanlaista kierrosta kulkee tämä mieleni.
Tänään kaikki tuntui kai olevan taas kohdallaan, eikä mikään niissä ihmisissä muistuttanut mua siitä mitä näen peilistä. Ja kun bussissa näen kuvani heijastuvan eteeni, jokin pieni välähtää ikävästi sisälläni, siinä pienessä ontossa kolossa, mutta mä sanon vaan itselleni: ei tarvitse pelätä, sama ihminen se on sielläkin. Älä kadota vahvuuttasi siihen kuvaan.
Ei se ihminen katoa mihinkään, ei kukaan vie sitä enää mukanaan, ei palojakaan. En anna enää murentaa. Katson todellisuutta silmiin ja yritän pitää kiinni kokonaisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti