perjantai 29. lokakuuta 2010

Jumitusta ja kutkutusta

Hassu pieni humala kutkuttaa sisälläni ja niin kutkuttaa myös tunne vatsanpohjassa siitä että tänään mä ylitin (taas) itseni, todistin itselleni että voin selvitä niistäkin tilanteista jotka saattaa tuntua alkuun ylitsepääsemättömän hankalilta.

Kun istuin siinä pienessä mytyssä niiden ihmisten keskellä, kuunnellen keskustelun pätkiä, osaamatta tarttua mihinkään ja katsellen miten ihmiset jamittaa vieressä niin kybällä, haluten hypätä niiden messiin ja antaa sen musiikin viedä mukanaan, mä en mene kumminkaan, koska en yksinkertaisesti kykene heittäytymään siihen ja kumma ahdistus painaa mua maahan jokaisella sekunnilla ollessani itsestäni liian tietoinen, kelaten LIIKAA LIIKAA. Mä vaan istun ja katselen ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tunnen olevani taas kaiken ulkopuolella, yksi tyhjäkuori jolla ei oo niiden räiskyvien ihmisten seassa mitään erityistä annettavaa. Mä ajattelin jo että pakenen, viiletän jonnekkin jossa mun ei tarvitse yrittää tai pelätä ettei ihmiset näkis mua, sitten jokin loksahtaa mussa, jossain syvällä ja mä nousen, katson itseäni peilistä niin kauan että saan kiinni siitä vahvuudestani,sillä mä en voi jatkuvasti paeta niitä tilanteita, sillä niin mä en pääsee mihinkään, niin mä annan asioiden vaan jatkua samanlaisina.

Niin mä sitten marssin niiden ihmisten sekaan ja jotenkin, päästin vaan irti. Ja yhtäkkiä mä taas muistin, mitä mä niidenkin ihmisten kanssa oon ja että kyllähän ne ihmiset näkee mut just niin. Mä pelkään ihan turhaan ja vaikka tää tunne on nyt vahva, mä tiedän miten hetkellisiä nää fiilikset on ja joka kerta se täytyy tavoittaa uudelleen. Mutta mähän pystyn siihen, mähän tottavie pystyn. Asiat ei korjaudu hetkessä ja vaatii aikaa, paljon aikaa, että saan koottua itsestäni vahvan ja itsevarman ihmisen, mutta mä pystyn jo tavottamaan sen hetkellisesti ja se on parempi kuin ei mitään.

Ja vielä joku päivä, mä osaan uskoa itseeni oikeasti.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

sitä paitsi kun tarkkaan katsoo, istuu joku muukin yksin jossain. ihan vaan tarkkailemassa. mut oli ihan sikke kiva ilta! :) monsi

Konsonantti kirjoitti...

Voih, voin niin samaistua tekstiisi. Mutta on todella ihanaa, että pystyt hetkittäinkin menemään niiden ihmisten mukaan ja elämään siinä tilanteessa.

Mulle on ennemminkin käynyt niin, että loppuen lopuksi tajusin, että en haluakaan sitä. Että en kuulukaan siihen maailman, etten sovikaan siihen niin kuin luulin kuuluvani. Aina kun sanoin jotain, kuulostin siltä kuin olisin väärässä paikassa. Mutta ei se mua sinänsä harmita. Ehkä niiden maailmassa on jotain hyvinhyvin samaa, mutta kuitenkin, ehkä minulla on omat ystäväni ja heidän kanssa yhteinen maailma. Tarvitsenko siihen enää niitä muita? Ei minun välttämättä tarvitse olla "oma itseni" heidän seurassaan, koska ehkä kaiken kaikkiaan minä en ole samanlainen kaikkien ihmisten kanssa.

Sofia kirjoitti...

Joo tiedän tunteen hyvin, just se miten sitä tuntuu kaikki olevan jotenkin väärinpäin, itsessä ja kaikessa mahollisessa niissä tilanteissa.

Mutta hienoa on kuitenkin se että jos se on jotakin sellasta mitä sä et edes halua, niin miks sitä sitten murehtiakkaan tai antaa itteään kuluttaa.

Niin, se on totta, että kun on ne ihmiset joiden kanssa oleminen on aina kepeää ja huoletonta, niin tavallaan mitäs sitä muuta haluamaan. Mutta kumminkin,sitä on tarve kuulua porukkaan, missä sitten onkin, varsinkin kun siinä porukassa on ihania ihmisiä joihin kovasti haluais tutustua vaikka se oma oleminen ei aina automaattisesti ookkaan niin helppoa.

Ja niin, tosta omana itsenään olemisesta, siinä onkin sitten aikamoinen pähkinä purtavaks että miten sen sitten ittelleen määrittää että mikä on sitä omana ittenään olemista ja mikä sitten jo jotain mikä tulee enemmän ulkoapäin tai jotain, jotain mikä ei enää oo sitä itseäään. Mutta totta totta tosiaan että eihän sitä tarvii kaikkien kanssa sitä olla tai ei varmaan voikkaan,ainakaan täysillä.

Mutta kiiitos, kommenttis on aina niin kivoja. Niissä on paljon paljon järkeä!