tiistai 21. syyskuuta 2010

Pieniä naksahduksia pääni sisällä

Joskus sitä vain kaivaa itse kuoppaa itselleen, ja kuin huomaamattaan vajoaa sinne minkä on itse saanut aikaan.Niin moni asia on loppuenlopuksi vain itsestä kiinni, se miten asioihin suhtautuu, mihin tartun ja minkä uskallan päästää menemään sekä se miten asioita ottaa vastaan tai jättää ottamatta, se kaikki rakentaa kuvaa siitä miten maailman lävitseni hahmotan ja itseni kaiken kautta.

Kuitenkin välillä se ote itsestään karkaa ja ohjaimet tuntuu olevan kadoksissa. Silloin tuntuu kuin sitä katselis vain omaa olemistaan, kykenemättömyyttään, tekemistään ja elämäänsä ulkopuolelta voimatta vaikuttaa mitenkään mihinkään. Ja just sellainen olo mussa on vellonut nää viime päivät, oma riittämättömyyden tunteeni on hallinut mua ja tehnyt musta ihmisten kanssa pienen ja saanut tuntemaan suurta vyöryä joka vetää mua alaspäin.

Päädyin sitten taas siihen että voisin jättää sen muihin vertaamisen siksee, sillä se ihmisyyden syvin olemus ei ole verrattavissa, sitä voi analysoida ja määrittää, muttei luokitella paremmaksi ja huonommaksi. Paitsi ehkä korkeintaan moraalisellatasolla, joka sekin on kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvin vaikeasti määritettävissä, sillä siinäkin on taas se että meissä kaikissa on jotakin pahaa ja hyvää, eri suhteissa ehkä, mutta se minkä painoarvon antaa millekkin on taas yksi mahdottomuus arvottaa jotenkin objektiivisesta näkökulmasta.

Eli ehkä kumoan sennkin väitteen sitten.Ihmisyys on kuin kauneus, jokaisen katsojan ja kokijan silmissä.

Jokaisella oma totuutensa tästä ja kaikista maailmankaikkeuden sisäisistä asioista. Harvemmalle asialle on olemassa vaan yhtä oikeaa vastausta.

Ja ps: tässä vähän möksäilykuvia viikonlopulta!



                                                                                                         Kaksi pientä ankkaa





                                                                        Voi mikä rakkauspakkaus