torstai 26. elokuuta 2010

Päräyttävää

Mitä jos ottaisinkin aivan uuden näkökulman, alkaisin ottaa vähän etäisyyttä asioihin, katselisin elämääni nyt niinkuin olisin kymmenen vuoden päässä. Miltä silloin tää kaikki näyttäisi? Näkisinkö tämän sillisopan selvempänä kokonaisuutena, kaikki nää tunteidensekamelskat sun muut? Ne asiat jotka nyt tuntuu painavilta ja ahdistavilta, onko kaikki siinä vaiheessa jo miltein koomista? Se miten jaksaa kuluttaa itseään murehtimalla asioita joita ei oikeastaan oo mitään hyötyä murehtia.? Nuoruus, se on loppuenlopuksi vain läjä tunteita laidasta laitaan, kysymyksiä vailla vastauksia ja hetkiä, pienen pieni välähdys koko elämästä. Vielähän sitä tässä eletään ja kaikesta huolimatta, siitä huolimatta että monet asiat onkin vielä tässä vaiheessa niin hajanaisia, eikä tunne itseäänkäään tai saati sitten ymmärrä kaikkea ympärillään, tiedän että niin paljon jään tästäkin sitten joskus kaipaamaan.

Joinain hetkinä antaa vaan oman kyvyttömyytensä vyöryä päälleen, vain pieniä hetkiä ja sitten mä taas hymyilen ja tiedän olevani onnellinen. Onnellisimmillani elämässäni, oikeasti. Siitäkin huolimatta että tänään tunsin taas kuristuvani omaan riittämättömyyteeni, se ei ole kaikki, minä ei ole kaikki, kun on niin paljon muutakin.

Tänään kiivettiin meidän katolle ja nähtiin melkein maapallon laidalle asti. Se oli jotain aivan äärettömän siistiä. Ja istuttiin meidän partsilla kaatosateessa ikuisuus. Miten pienistä hetkistä muodostuukaan koko elämä, liian usein sitä vaan unohtaa pysähtyä niihin. Tänään nappasin niistä kiinni.

Ei kommentteja: