Aikaa vaaditaan mutta kuinka paljon?

Ympärilläni vilisee, värejä, räiskyviä kuplia, jokainen omanlaisensa, jokainen jotakin ja miten usealla tavalla itseni niiden kautta näen, niin monta peiliä joista en yhdestäkään näe sitä mitä haluaisin nähdä. Kaukainen kummajainen, puolikas, eksynyt olento joka ei tiedä miten päin olla ollakseen oikein päin ja tarpeeksi. Liian räiskyviä tuntiakseen olevansa itse sitä jotakin myös? Hukun sinne niiden sekaan muuttuen pikkuriikkiseksi kärpäsen kakaksi. Mutta eihän se mitään, mä oon oppinut olemaan siinä aika hyvä.

Taas mä ryydyn tässä olossa ja muistan liian paljon asioita joiden ajattelu ei tee mun olostani yhtään sen helpompaa.  Ihmisiä jotka ovat satuttaneet sanoillaan välinpitämättömyydellään, tunteita joiden antoi joskus viedä liikaa mukanaan ollessaan liian naiivi hölmöläinen, sen minkälainen olin joskus, ala-asteen liikuntatunnit ja ne leikkimieliset mutta kuitenkin kirpaisevat ivailut, epäonnistumisenhetkiä, sitä miten kovasti uskoin johonkin mikä sittemmin mureni käsiini. Todellisuus on välillä liian kova pamaus. Kai mä haluaisin sitten vaan elää oman pikkukuplani sisällä jossa voin nähdä maailman juuri niinkuin sen haluan nähdä ja liidellä pilvissä ja korneissa pikku unelmissani.

Mä haluan irti tästä. Oon jumissa itseni ympärillä, omissa tunnetiloissani. Haluan muuttua. Haluan niin että sattuu ja sitten turhaudun kun tajuan kerta toisensa jälkeen miten pienistä hetkistä koostuu kokonaisuuteni ja miten paljon vaatii aikaa löytää tasapaino itsensä kanssa oikeasti. Tässä mä oon taas hajanaisena sekamelskana enkä osaa ilmaista itseäni oikealla tavalla.

Miksi se on niin vaikeaa tuntea olevansa kokonainen ja hyvä sellaisenaan?

Mua pelottaa ettei mikään tuu muuttumaan. Mitä jos mä en koskaan opi olemaan itseni kanssa, mitä jos mun koko elämäni hurahtaa näin? Ei se oo sitä etten mä onnellinen olisi,  mutta mä haluan että voin myös nähdä itseni niinkuin osaan nähdä kaiken muun, löytää ne hyvät asiat ja uskoa niihin, niinkuin elämässä muutenkin.