En mä kaipaa mitään sen suurempaa, haluan vain oppia heittäytymään kunnolla hetkiin ja elämään. Se fiilis kun ei ajatukset tai estot työnnä mua kuoreeni, sitä haluaisin kokea enemmän. Ei se että mun täytyisi kokea aina vaan suurempia ja suurempia elämyksiä - mulle riittäisi ihan vaan se että lopettaisin sen piiloutumisen ja jättäisin ainaisen asioiden ylianalysoinnin sikseen joka estää heittäytymästä hetkiin.
Mä oon taas kadottanut sen olon hetkeksi jonnekkin ihmisten sekaan. Oon vaan kyllästynyt jatkuvaan kamppailuun itseni kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla vain rohkeasti ja täysillä itsensä? Oon kyllästynyt seisomaan aina varjossa. Haluan uskaltautua esiin kuorestani päivän valoon, ilman että mun täytyy peittää kasvoni. Haluan olla seistä ylpeänä itsestäni, vertailematta liikaa siihen mitä kenessäkin on vielä enemmän.
Huomenna lähdetään reissuun ja pitkästä aikaa mä oikeasti odotan sitä että pääsen maailmalle, pois täältä missä kaikki on liian tuttua tai jotakin. Täällä kaikki muistuttaa jostakin, maailmalla mä en löydä tarrautuneita muistoja ja tunteita joka kulman takaa ja ihmisistä ympärilläni. Mä odotan sitä että voin vaan antaa ajan kulua kepeästi, istuen parvekkeella ilta-auringossa kirjoitellen päiväkirjaa tunnista toiseen ja ajatellen vaan niinkuin vuosi sitten Venetsian reissulla, huomaten ympärillä kaikkea pientä kaunista pysähtyessään.