keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Hukassa ja tässä

Iskä on nukahtanut taas telkkarin ääreen pieni muikea hymy huulillaan. Mä makaan olkkarin lattialla ja ajattelen, mutta kevyemmin kuin yleensä. Ajatukset ei oo painavia, mutta ei turhanpäiväsiäkään. Ne on vain ajatuksia, eikä mun tarvitse pysähtyä analysoimaan jokaista erikseen. Ei tänään, ei nyt.

Tähän päivään liittyy jotakin merkityksekästä. Jokin kenties selkiytyi vähän. Se pakkautuma aukesi ensimmäistä kertaa.Tuntui hyvältä kun kuori oli hetken poissa ja jäljelle jäi vain minä, henkisesti niin paljaana kuin saattaa olla. Tuntui hyvältä kun uskalsin katsoa toista silmiin hajoamisen hetkellä, ottaessasi kädestäni kiinni.

Mä pystyn löytämään tien pois siitä kierteestä mieleni sisällä. Vielä en vaan tiedä miten.

Ja sitten se vastausten jatkuva etsiminen, miksi mä haluan vastauksia? No siksi että mä haluan tietää. Mä haluan tietää liikaa. Kun asioille on olemassa jokin järkevä selitys, jostain "ylemmältä taholta" (enkä nyt puhu jumalasta vaan tiedosta joka ei ole itsestäni lähtöisin), se keventää asiaa. Kun asioille on olemassa selitys, kaikki on jotenkin selkeämpää, tarkoituksenmukaista.

torstai 20. toukokuuta 2010

Sillisoppaa

Asiat kadottaa merkityksensä kun niitä kuluttaa liikaa. Ajatuksista tulee tyhjänpäiväisiä kun ne kiertää ympyrää kerta toisensa jälkeen. Muistoista tulee kuin biisejä jotka on kuluttanut puhki kuuntelemalla niitä miljoona kertaa peräkkäin jolloin ne ei enää herätä mitään. Kauniit sanat jää alle ikävien katseiden ja sanojen. En osaa tarttua oikeisiin asioihin. Ajatukset on sekavia. Mieleni on yhtä sokkeloa josta en tunnu pääsevän mihinkään selvyyteen. Mitä mä koen oikeasti? Mikä on todellista ja merkityksellistä itsessäni, sisälläni, elämässäni, ympärilläni, kaikkialla? Mistä tulee ne valtavat määrät erilaisia tuntemuksia? Mistä tulee se riittämättömyyden tunne? Mikä ihme tuo ne osaksi jokaista päivää?

Haluaisin olla niin paljon jotakin muuta. Koulussa katselen ihmisiä ympärilläni ja tunnen valtavaa katkeruutta siitä etten voi olla niinkuin ne. Mä olen jollain tavalla liian erilainen, jotenkin kaiken ulkopuolella. Enkä nyt meinaa mitään vautsivau mikä erikoisuus -juttua vaan sitä että musta vaan tuntuu etten kuulu koulussa mihinkään, en sovi mihinkään. Kaikkialla tunnen että musta puuttuu jotakin mitä tarvitsisin ollakseni sopiva. Sitten turhaudun kun kuitenkin tiedän, että kyllähän mä oon ihan hyvä.
















Onneks kohta on kesäloma. Se on vapauttava ja huojentava ajatus. Mä en kaipaa mitään muuta niin paljon kuin sitä että voin irtautua tosta loukosta jossa joudun kamppailemaan epävarmuuteni kanssa jatkuvasti. Se tuntuu helpottavalta. Kesä on mun mahdollisuus. Kenties syksyllä mä oon taas löytänyt sen vahvuuteni takaisin.



keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Katseesi lävistäessä lävitseni, nähden läpi kaukaisuuden

"Mitä näet?", olisin halunnut kysyä, mutta katsoin vain kasvojasi, hellää mietteliästä hymyäsi, jossa näin paljon enemmän, syvempää kuin arvaatkaan. 

Ehkä halusinkin, ihan tosissani, nähdä jotakin mikä kantaa. Toiveajattelua, typerää haihatteluani, kenties. Ehkä minä olisin tosiaan halunnut enemmän kuin sen pienen särkyvän hetken, mutta ethän sinä sitä tiedä. Vaikka toive oli katseessani, sanoja en uskaltanut piirtää ilmaan - olisivat tuntuneet naiivin pikkulikan nolosta uskosta ikuisuuteen. Olet siellä jossakin, tietämättä miten minä ajattelen sinua juuri nyt, miten hetket muodostavat kuilua sisälleni. 

Tästä se kesä nyt sitten lähti. Aurinkoa ja lämpöä. Ensimmäiset jäätelöpallot vatsassa. Pisamia nenän päälle ilmestyneenä. Ilmassa hehkua ja rakkautta, joka puolella. Iloa ja vapauden tuntua. IHANAA.


sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Ajattomia hetkiä ja sydämen tykytystä selässäni

Sydän sykkyrällä. Mieli mykkyrällä.

Kumpa voisin sukeltaa tässä hetkessä vieläkin syvemmälle ja syvemmälle, niin syvälle ettei pinta enää erottuisi, olisi vain yhtä kaunista ja sakeaa, loputonta. Hentoa ja hiljaista ajattomuutta.

Näinä hetkinä sitä haluais vain pysäyttää hetken siihen paikkaan tai tehdä ajasta loputonta- ajatus siitä että kohta on huominen tuntuu kolkolta ja ylitsepääsemättömän vaikealta kohdata.

Huomenna taas kaukaisia olentoja irrallaan. Hetki vielä. Ollaan tässä vaan, kietoudutaan läsnäolon ympärille ja unohdetaan huominen vielä vähäksi aikaa.


Törmäillään, mä heitän lähtiessäni


vaikka tavallaan tiedänkin että elämän kohtalo tuskin johdattaa enää meitä kohtaamaan.