perjantai 16. huhtikuuta 2010

Näe minut niinkuin olen, enempää ei tarvitse

Tänään kaikki tuntui tavalliselta. Niinkuin olisin elänyt tänkin päivän, kaikki hetket jo monen monta kertaa.  Askeleeni on varma ja katseeni ei väistele ohi kulkijoita. Mä tiedän minne oon menossa ja mitä tuleman pitää. Eikä mua pelota. Toisaalta, miksipä nyt pelottaisi? Tiedän että kaikki menee omalla painollaan niin hyvin kuin on mennäkseen.

Ratikalla sörkkään. Seison siinä oven edessä hetken ja sitten painan summeria, ääneni on käheä kun sanon että Sofia tässä mooi. Kuulostipa typerältä, ajattelin hississä matkalla ylös - niinkuin olisin jo ihan tuttujuttu niille. Puhuin ja puhuin, kaikenlaista, tärkeää ja turhanpäiväistä, elämästäni ja toisen ihmisen elämästä, monen ihmisen elämästä. Kaikesta mitä on päässä pyörinyt, huolestuttanut ja ilahduttanut. Elämää. Ratikalla stadiin ja sieltä Munkkaan. Harmaita taloja, harmaita ihmisiä, harmaita mulkaisuja ja lisää harmaata. Toi keli saa kaiken näyttämään rumalta. Eksyskelyä sateessa, tietysti (millonkas mä nyt ilman eksymistä minnekkään löytäisin..). Hiukset litimärkinä löydän vihdoin perille.Vielä puoli tuntia, ajattelen hämmästyksissäni (mä en nimittäin oo ikinä ajoissa missään!)

Katselen vanhuksia ympärilläni ja hymyilen jokaiselle joka valuu rullaattoreineen ohitseni ja mietin miten mä olisin niiden kanssa, miten ne kertoilisi mulle niiden eletystä ja mä istuisin siinä niin katse tapittaen jokaisen soluni voimin läsnä. Niinkuin pienenä mummin kanssa. Sitten mietin millaista elämää mä niiden iässä elän ja toivon että musta tulee yhtä sympaattinen ja lämpöä huokuva niinkuin ne monet jotka köpötteli ohitseni ja hymyilivät niin sydäntä täynnä. Välillä unohdun toiseen maailmaan lukiessani kirjaa nimeltä Kaksi kevättä. Sitten taas palaan ja katson kelloa. Kerrankin mulla on liikaa aikaa. On nuhjuinen olo. Töitä sitten kuitenkin sain. Sanoi että tiesi heti kun astuin sisään että se ottais mut sinne. Kuulemma musta huomasi heti että oon sellanen hymyileväinen ja välitön, kuulemma suurta sydäntä, semmonen joku sopis just täydellisesti tommoseen hommaan. Jee.

Se tuntui hyvältä. Onnistuminen ilman väkinäistä yrittämistä. Tuli olo että riitän ihmisenä. Ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla vaan oma itsensä ja naps, sehän olikin tarpeeks. Niin mä haluaisin tuntea aina, ja jotenkin tiedän että parempaan päin on jo nyt. Sekin tuntuu hyvältä miten mä pystyn muuttamaan itseäni vahvemmaksi, tekemään härkäsestä taas kärpäsen. Se hallitsee jo vähemmän, ainakin tän viikon musta on tuntunut siltä ja se tuntuu ihmeelliseltä.

Kaikki tuntuu samalla sekä niin tavalliselta että ihmeelliseltä. Elämää. Moniulotteista. Ristiriitaista.