Pysähtyisin ja henkäilisin elämää, katsoisin maailmaa ympärilläni ja tuntisin sen äärettömän kauneuden siinä itsessään ilman että yrittäisin löytää sitä mikä luo sen kauneuden ja kaiken muun. Hetkien ei saa antaa valua ohitse, mutta ei saa kaivautua liian syvälle tai ei enää näe pintaan. Kaikki voisi olla vain niin häkellyttävää ihan vaan koska se on. Miki kaikki täytyisi pysytä perustelemaan reunoja myöten. Kaikkiin kysymyksiin ei ole olemassa vastausta tai sitten niitä on liian monta.
Itsensä etsiminenkin on vähän niinkuin etsisi neulaa heinäsuovasta, koska ei sitä tulla valmiiksi koskaan kuitenkaan. Aina voi löytää jotakin lisää, jokaisen uuden kokemuksen ja ihmisen kautta aukeaa uusia ovia itseensä, uusia tapja tarkastella itseään kuin ulkopuolisin silmin ja nähdä itsessään jotakin mitä ei aikasemmin ole oivaltanut. Joten mitä jos sitä vain lopettaisikin sen loputtoman etsimisen ja heittäisi suurennuslasin kädestään ja pysähtyisi katsomaan kaikkea sellaisena kuin se siinä hetkessä on, ilman että lähtisi heti etsimään siitä jotakin enemmän.
Näinhän mä nyt sanon, mutta sekin on luultavasti aika varmaa, että huomenna mä katselen maailmaa taas aivan samoin kuin aikasemminkin. Mutta ei se mitään, yritän kuitenkin.